Kuvaus Gummeruksen nettisivulta:

"Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokas 2018.

1970-luvun loppu Pohjois-Pohjanmaalla. On Joki ja sen varrella Kylä, jossa eletään kirjaimellisesti ajan ja ikuisuuden rannalla: Jeesuksen toinen tuleminen on lähellä.

Taisto puhelee päivisin puutarhassa linnuille ja kukkasille, mutta iltaisin hän rakentaa tiivistä hengellistä arkkia heille, jotka tunnustavat syntinsä ja katuvat.

Aliisa muistaa uskosta toisenlaiset ajat ja kyseenalaistaa hoitokokoukset. Hänen tyttärensä Auroora kamppailee rajan ylittävän rakkauden kanssa.

Aaron on sekä mummin että papan silmäterä. Hänen hartain rukouksensa on, ettei kukaan sukulainen joudu helvettiin. Aaron kirjoittaa Tärkeiden Asioiden Vihkoon salaisuuksia ja rakentaa omaa Arkkiaan.

Synninkantajat on vahvasti kaunokirjallinen ja psykologisesti uskottava romaani sisäänpäin kääntyvästä yhteisöstä ja rakkauden monista merkityksistä. Se kurkottaa yhden suvun tarinasta yleisinhimilliseen ja hakee rinnastuksia myös historiasta ja nykypäivästä."

Ei ihan Taivaslaulun tasoinen kirja. Sekä Rauhanyhdistysten kokouspöytäkirjat että mystiset matkakertomukset (minulle ei oikein auennut kuka niitä kirjoitti, Aaron velikö?) jäivät jotenkin irralliseksi kokonaisuudesta. Taiston tarina liikutti eniten; vaativa uskonmies, joka alkoi sisimmissään varovasti kyseenalaistaa elämäntapaansa ja puuttuvaa yhteyttä perheeseen. Hänen rakkautensa luontoon ja kasveihin oli suorastaan hellyttävää luettavaa, ja vaimon vertaaminen milloin mihinkin lintulajiin nauratti, muuten luontokuvaukset tuntuivat välillä liialliselta. Kauniisti Pauliina Rauhala kirjoittaa, sitä ei voi kieltää, vaikkei tämä tosiaan Taivaslaulun vertainen lukukokemus ollutkaan.

Seuraavaksi toukokuulle.

Kuriiri kuittaa ja kiittää aamukahvimiitistä Qwenselissä! Toimitan tämän toukokuulle, kun seuraavan kerran tapaamme.

Saattaa tosin olla, että ehdin syödä kuormasta ensin. Tai no ei se oikeastaan ole niinkään kiinni ehtimisestä vaan kirjan (oletettavasta) laadusta. Luin hiljattain Aki Ollikaisen Nälkävuoden sekä Paula Havasteen Kymmenen onnen Annan, joten nälkä ja kaikinpuolinen kurjuus on tässä tullut tutuksi. Samaten luin vähän aikaa sitten Essi Ihosen Ainoan taivaan, joka sijoittuu esikoislestadiolaisten yhteisöön. Nyt saattaisi siis olla hiukan iloisemman kirjallisuuden vuoro, mutta onhan minulla toki jo kesken taavinalta saamani Anni Polva sekä Heli Laaksosen murrepakinakokoelma, josko tämä siinä ohessa menisi.. ;)

Tästä teemasta olen aiemmin lukenut Taivaslaulun sekä Riikka Pelon Taivaankantajan, joista molemmista kyllä pidin :)

Luin kirjan loppuun eilen, tai no, oli kello silloin jo reippaasti tämän vuorokauden puolella. Ei tämä kirja lukijaansa helpolla päästä! Tarinasta oli etenkin alkuun vaikea saada otetta, matkakertomus katkaisee välillä ajatuksen ja myös aihepiirin vieraus/erikoisuus tekee sisäistämisestä haastavampaa. Luulenpa kuuluvani siihen suureen enemmistöön suomalaisista, jonka mielestä tässä elämänohjeessa on jotain pahasti pielessä:
"Uskovaisiinkin se uhkaa tarttua, lyhytnäköisyys ja kiintyminen ajalliseen. Tämä maailma ei ymmärrä, että elämä on vain eteinen ja käytävä Jumalan häähuoneeseen, jossa ilo on täydellinen ja murhe iäti pois. Miksi ikuista ei jaksaisi hetkeä [so. ihmiselämän verran. Lat. huom] odottaa?"

Niiden, jotka eivät jaksa "hetken aikaa" odottaa, syntilista on pitkä ja se alkaa jo näistä:
- tervehditään uskotonta Jumalan terveellä
- ei puhutella (moitita) jumalattomia synneistä
- osallistutaan ev.lut. seurakunnan pappien tilaisuuksiin ja kirkkokuoroon
- käydään E-liikkeessä ja kansalaisopiston piirissä
- toimitaan maatalousyhdistyksessä ja Marttakerhossa (jäsenmaksun maksaminen näihin on sopivaa, mutta ei muu toiminta - mikähän logiikka siinä on?)

Minä-kertojien paljous hidastaa sekin osaltaan lukemista, vaikka onkin kertomukselle eduksi ja itse asiassa koko jutun juoni. Nopealukuiseksi "välipalakirjaksi" tästä ei ole eikä se toki ole ollut Rauhalan tarkoituskaan.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 16: kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Kirja on tässä tietenkin Raamattu.

Toukokuun tapaan viikon päästä Kerava-miitissä :)

* * * * *
Edit 2.2.2020: Yksi asia unohtui aiemmin mainita. En ihan ymmärtänyt, miten ihmisen omatuntokin on paha asia, ei ollenkaan se, mitä pitää kuunnella. Omantunnon seuraaminen vie ihmisen harhaan, yhteisö ts. auktoriteetit tietävät kaikki asiat aina paremmin. Ruotsin kielen "samvete" on oikeampi sana, koska omassatunnossa on kyse yhteistunnosta. Voi hyvänen aika.

Luin tämän jälkeen Katja Kärjen Jumalan huoneen. Vaikka sen 463-sivuista tarinaa olisi ollut syytä tiivistää 100 sivun verran, pidin kirjasta - osin ehkä siksikin, että Synninkantajien jälkeen se oli rakenteeltaan ja kieleltään helppolukuinen ;)

Otan Hämeen-Anttilan kirjan mukaan huomiseen Keravan-miittiin, vaikka ei ole aivan varmaa, pääseekö toukokuu tulemaan. Ellei pääse, ehkä saan kirjalle kuriirin seuraavaan vakiomiittiin..

Pahoittelen, että jäi Keravan miitti väliin. Nyt saapui kirja minulle Annelin matkassa. Kiitos kirjasta!

Pidin kovasti matkakertomuksista, joissa tarkasteltiin erilaisia yhteisöjä ja niiden tapoja, esimerkiksi amisseja ja nationalisteja, matkattiin niin Jerusalemiin kuin ympärileikkausta seuraamaan.
Pidin päähenkilöiden luontosuhteen kuvauksesta. Myös Aliisan ja Aaronin suhde musiikkiin oli vahva. Aaronin suusta tulee tärkeitä lauseita kuten lasten ei pidä joutua valitsemaan. Juuri Aaronin lämpimät suhteet sekä mummin että pappaan aiheuttavat hänessä valtavan sisäisen ristiriidan, kun pappa kääntyykin mummia vastaan. Mieleen jää vahvasti myös Aaronin ja Taiston yöllinen retki pöllöjä kuuntelemaan, kun Aaronin suusta pääsee Saatana ja Perkele, kun pöllö lentää häntä päin. Taisto pitää ankaran ja lapselle pelottavan puhuttelun, jossa nuhtelee lasta. Aaron toteaa papalle, että häntä pelottaa, kun sinä kiroilet niin paljon - pappa on hokenut Saatanaa ja Perkelettä lukuisia kertoja puheenvuorossaan. Sinä kiroilet, en minä, pappa toteaa.
Ihailen Aliisaa, joka ei taivu yhteisön painostukseen ja seisoo tyttärensä rinnalla. Vaikka tällaista pidetäänkin 'hempeän' hengen vaarallisena vaikutuksena. Voi, miten asiat voivatkaan vääristyä! "Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan." Kaunis kohtaus on se äidin ja tyttären sauna- ja uintireissu, joka palauttaa tyttären yhteyteen itsensä kanssa.
Aliisan suusta on tämäkin kommentti: "Joskus yhteisö tarvitsee sijaiskärsijöitä parantuakseen pelosta ja vihasta. - - Ahdistus siirretään niihin, jotka ovat heikkoja, poikkeavia tai epäsuosittuja. Uhrin tehtävä on puhdistaa yhteisö sen sisäisistä ristiriidoista. Niin minä sen näen."
Tämä kirja oli oikein sopivaa pääsiäisen ajan luettavaa.

Varattu Oikulle. Postittuu Himskatille menevässä paketissa, kunhan saan aikaiseksi sen postittaa.

Nyt on paketti jätetty postin automaattiin. Kiitos Himskatti, kun lupasit toimittaa Oikulle kirjoja. Tämä tuli vielä toivelistakirjan kaveriksi.

Hyviä lukuhetkiä!

Kuriiri täällä hei. Päätin lukea tän kirjan. Pidin Taivaslaulusta tosi paljon, joten odotin tältäkin kirjalta aika paljon.
Mulle tämä oli pettymys. Olen Taryan kanssa samaa mieltä, tarinasta oli vaikeaa saada otetta.
Mun mielestä henkilöt oli kiinnostavia, miten tarinaa kerrottiin erilaisten ja eri ikäisten henkilöiden kautta. Aliisasta ja Aaronista pidin eniten.

Kirja pääsee Oikun mukaan huomisessa miitissä.

Kirja on nyt minulla. Kiitos, toukokuu ja kuriiri-himskatti!

En tykännyt. Kirja oli pikemminkin rasittava kuin rentouttava, aivan väärä valinta matkalukemiseksi junaan Kuopiosta Helsinkiin. Taivaslaulu oli sujuvaa ja etenevää kerrontaa, tässä jankattiin samat asiat moneen kertaan eri kertojien (Taisto, Aliisa, Auroora, Aaron ja mystinen matkakertomuksensa kirjoittaja) kautta aivan tylsyyteen saakka.

Helmet2022-haasteeseen, koska vähintään kolme eri kertojaa.

Jätin kirjan Paasitornin ala-aulan pöydälle.

VILLI VAPAUTUS:
Scandic Paasi respan takana oleva kirjastotila.