Takakannesta: Nainen ei ole koskaan päässyt irti kivien taikavoimasta. Mitä muuta voi odottaa puolihullusta lapsuudesta vinksahtaneen hautausmaanhoitajan tyttärenä? Sitä oppii seurustelemaan kivien kanssa, lukemaan niiden viestejä. Sen osasi jo isoäiti, Vida Harjula, Olkikummun kuparikaivoksen työnjohtajan vaimo. Hän joka tiesi kaiken suomalaisesta kallioperästä, sen aarteista ja aaveista. Hän joka häpäisi suvun. Ja saman muukalaisen kanssa, jota nainen on tullut kuusikymmentä vuotta myöhemmin Irlantiin tapaamaan: Minä olen mies, joka rakastuu kuin putoava kivi. On kirjeet, on valokuvat: uljaat miehet kallion uumenissa karbidilamput otsallaan, riisitautiset kolmoset, marssivat mustapaidat, tummat autot etappitiellä. Megaliitti joka pystytettiin häpäistyn miehen kunnian ikuiseksi monumentiksi. Menneisyydessä on tekoja, jotka siirtyvät kuin viestikapula sukupolvelta toiselle. Ne voivat odottaa pitkään näkymättömissä niin kuin uraani kallion uumenissa, mutta jonain päivänä joku kaivaa ne esiin. Eikä sen jälkeen mikään ole entisensä. Nainen tietää: isoisä murtui, isä sekosi menneisyyden painon alla, mutta hänen on mentävä loppuun asti, 30-luvulle, salaisuuden pohjaan saakka. Päivään jolloin Vidan toinen lapsi syntyi ja ensimmäinen kuoli. Surmattiin?