Kuolleen Naisen Kirjastosta. Kuolemaan ei liity rikosta.
35 kassillista pölyisiä kirjoja siirtyi etsimään uusia lukijoita, Dame Agatha muiden mukana.

Miulla on varmaan enemmänkin zombin katse; kirjoja siellä, kirjoja täällä...

Tällä Christiellä on tainnut tässä välissä olla lukijoita, mutta se oli palautunut Rikhardinkadun kirjastoon, josta nappasin sen illalla mukaani. Täytyy kai vapauttaa noita joutilaampia kirjoja, jotta Christiet mahtuvat hyllyyn.. :D Kiitos kirjasta, kirjakko!

Noin klo 14 aikaan kotiin palattuani aloitin lukusession: ensin tämä loppuun, sitten Simukan Musta kuin eebenpuu ja lopuksi kaksi lukua Kilven Alastalon salissa -kirjaa :)

Kelpo Christie-dekkari oli tämäkin, mutta miinusta se saa siitä, että neiti Marple oli jätetty liian sivuun, hänestä olisin lukenut enemmänkin :) Tuijottavan katseen syy pääsi yllättämään minut, vaikka luulisin kyllä lukeneeni tämänkin Christien tai nähneeni filmatisoinnin.. Olisikohan vanhuus iskenyt? :P

Seuraavaksi kirja menee äidilleni luettavaksi ja vasta sen jälkeen jatkokiertoon :)

Äitini luki tämän dekkarin 21.4.2015: "Marple tutkimassa murhia. Jännittäväkin aihe. Selvisi sentään."

Nyt kirja saa jatkaa matkaa sopivan tilaisuuden tullen :)

Sopiva tilaisuus on huomenna iltapäivällä Viikin Gardeniassa :) Lukuiloa!

Nyt kun nojatuolimatka Botswanan neitin Marplen luona on saatu päätökseen on mukava päästä hänen esikuvansa matkaan. Kiitoksia Taryalle tästä!

Christien tuotantoon tutustuminen tuli aloitettua viime viikolla Idän pikajunasta ja nyt vuorossa oli tämä. Vaikka tuo ensin mainittu aavistuksen enemmän makuuni olikin, ei tässäkään mitään vikaa ollut. Jotain taikaa on näissä vanhemmissa salapoliisiromaaneissa.

Siinä missä Idän pikajunan tarina eteni mukavan joutuisasti ja tarinan rakenne oli mukavan selkeä ja auttoi pysymään hyvin mukana, tässä tyyli oli yllättän paljon erilainen. Varsinkin alkuunsa tarina tuntui hieman turhan hidastempoiselta ja tuntui, että asiaan ei meinattu päästä millään. Myös juoni pomppi välillä niin, että piti ihan keskittyä, että tajusi, ketä kulloinkin puhuteltiin. Myös se oli yllättävää, että päähenkilö, neiti Marple, tuli yllättävän vähän tarinassa esille, hän oli ikään kuin sivuosassa.

Rikos itsessään ja sen ratkaisun rakentuminen oli mielenkiintoista luettavaa, etenkin nuo viimeiset, noin 50 sivua. Ja niinhän siinä kävi, että enpäs olisi tuollaista loppuratkaisua odottaa, vaikka kuten neiti Marplekin totesi, sehän oli se yksinkertaisin ratkaisu.

Pois hyllystä.