Italian dekkarikuninkaan kansainvälinen läpimurto – psykologinen trilleri, jonka synkkä ja sensuelli maailma vetää oudosti puoleensa

Mieskollegojensa tölvimä nuori räväkkä naisetsivä Grazia Negro saa selvitettäväkseen sarjan raakoja opiskelijamurhia. Grazia huomaa kauhukseen, että jokaisen murhan on tehnyt edellisen murhan uhri. Murhaaja anastaa uhrinsa henkilöllisyyden ja luo nahkansa kuin leguaani. Ainoa tuntomerkki ovat kuulokkeet: Leguaani koettaa peittää päässään soivat helvetinkellot raskaalla rockilla. Graziaa voi auttaa vain jazzia rakastava sokea Simone, mies jolla on ainutlaatuinen kyky erotella ihmiset äänen perusteella.

Carlo Lucarelli on syntynyt Italiassa vuonna 1960. Palkittu rikoskirjailija on myös toimittaja, tv-juontaja, punk-laulaja ja luovan kirjoittamisen opettaja. Hänen laajaa tuotantoaan on käännetty yli kymmenelle kielelle.

Nappasin kirjan viime syksynä Joensuun pääkirjaston vaihtohyllystä.

Edit. 20.5.2011

Tämä sarjamurhaaja dekkari ei ole sieltä kaikkein perinteisimmästä päästä, vaikka kirjasta löytyy myös paljon genren tyypillisiä elementtejä. Kirjan näkökulma vaihtelee kolmen henkilön välillä. Päähenkilönä on nuori naispoliisi Grazia Negro, joka joutuu kärsimään sukupuolensa vuoksi varsin miehisessä maailmassa, jossa kaikki naisten ”oikut” kuitataan naistenvaivoilla tai naisen ylitunteellisuudella. Kirjan pituuteen nähden kirjassa kuvataan aika perusteellisesti Grazian naistenvaivoja ja myös (kuukautis)veren hajulla tuntuu olevan oma merkityksensä. Toiseksi päähenkilöksi nousee sokea Simone, joka asuu äitinsä kanssa ja on linnoittautunut huoneeseensa kuunnellen musiikkia ja skannereita. Ei siis ihme, että kun kaupungissa alkaa riehua oletettu sarjamurhaaja, ihmiset väreinä ajatteleva Simone poimii hänen äänensä keskusteluiden virrasta. Ja Simone onkin sitten ainoa, jolla on jotain mahdollisuuksia tunnistaa tappaja. Kolmas ”kertoja” on mielipuolinen sarjamurhaaja, joka myös kuuntelee musiikkia, tosin vain vaientaakseen päänsisäiset äänet. Itse olen lähinnä kyllästynyt varsinkin sarjamurhaaja –genressä siihen, kuinka kirjoissa käytetään sekopäisten puheenvuoroja ”tehokeinoina”, kun ne eivät useinkaan tuo mitään lisää kirjaan. Varsinkin kun tässäkin kirjassa jää lopulta paljon avoimia kysymyksiä. Lisäksi musiikilla on merkittävä rooli kirjassa. Simone kuuntelee jazzia ja on erityisen mieltynyt sekä Summertime –kappaleeseen että Chet Baker Almost Blue –kappaleeseen. Mielipuolinen sarjamurhaaja puolestaan kuuntelee Nine Inch Nailsia sekä AC/DC: kappaletta Hell’s Bells eli hänellä kirjaimellisesti soi päässä helvetin kellot.

Suhteellisen lyhyeen kirjaan on onnistuttu tunkemaan aika montaa eri tyyliä. On kolme erilaista näkökulmaa, kurkataan sarjamurhaajan menneisyyteen vanhojen raporttien kautta, käytetään lehtijuttuja, käytetään musiikkia jonkin asian symbolina, puhumattakaan niistä naistenvaivoista. Tämä tekee kirjasta myös hieman sekavan. Varsinkin kun juoni ei etene tasaisesti, vaan enemmänkin tiettyjen tapahtumakuvien kautta. Loppua kohti homma muuttuu varsin veriseksi. Ja minusta lopun romanssiviritelmä ei ole oikein toimiva. Kirjaan on kyllä taitavasti luotu synkkä tunnelma, mutta en hirveästi lämmennyt tälle kirjalle.

Nappasin tämän miitistämme, jossa Liinuskainen kävi. Vaikutta sellaiselta kesällä-rannalla-lukemiselle jota nyt kaipailenkin. Kiitän!

En kyllä minäkään oikein lämmennyt tälle kirjalle. Jotenkin turhan kliseinen hirviösarjamurhaajanmetsästys. En tiedä millainen on alkuperäinen kieli tai tyyli, mutta jokin suomennoksessa tökki.

No, tulipa lukaistua ja nyt saa jatkaa kohti uusia lukijoita. Ai, niin:jos jotain positiivista sanotaan kirjasta niin tulipa taas mieleen et kuuntelen Nine Inch Nailsia.

Jyväskylän tapaamisesta lähti mukaan.

Nopeasti luettava aikamoinen perusteos, takakansi lupaili parempaa.

Pieksämäen piknikillä kirja sai uuden lukijan.

kesäpäiviltä napattua.