Tämä kirja lähti kirpparilta mukaan. Kansi ja kirjan nimi kiehtovat minua.

Olihan kirja. Itseasiassa vasta kun pääsin takakannelle ja luin, että kirjailija onkin enemmän runoilija, niin tajusin kirjaa enenmmän.

Kirja oli siis romaani, joka oli kirjoitettu aikalailla runotyyppisesti. Ja valitettavasti se ei ole ikinä kiehtonut minua, ei tässäkään kirjassa. Jaksoin lukea loppuun vain siksi, että kirja oli lyhyt. Harmi, ettei sisältö hurmannut, sillä kansi on kyllä hieno.

Kirja on Irinan kehitystarina. Ainakin osaksi. Ehkä kirja pyrki kertomaan sen, missä Irinan juuret ovat. Välillä kirjassa on hänen äitinsä, välillä isoäitinsä, joskus heidän miehet tai naapurit. Jotenkin liian sekavaa.

En oikein saanut Irinasta kiinni. En siitä, mitä hän oli ja mitä halusi. En kyllä saanut kiinni oikein kenestäkään muustakaan kirjan hahmoista.

Kirja pääsee nyt vapautettavaksi. Toivottavasti joku toinen saa tästä enemmän irti.

CONTROLLED RELEASE NOTES:

Kirja lähtee postissa heinäkuun kirja-arvonnan voittajalle! Onnea!

Kiitos, Pinni! Pidin kovasti Maritta Lintusen runokokoelmasta Valaistut talot, muuta en ole häneltä lukenut. Tämä kiinnostaa.

Pinnin kokemus Irinan lapsuudenmuistoista on oikea ja ymmärrettävä. Kirja ei ole mitään juonen juhlaa. Ja jos ei viihdy siinä pohjoiskarjalaisessa maalaismaisemassa josta Irina lapsuuttaan ja itseään hiljaisesti lähti etsimään, niin ei viihdy. Minä kuitenkin suostuin lähtemään Irinan kaverina sinne ja takaisin, ja viihdyin.

Kirjassa kronologia oli särjetty minäkertojan Irinan nykyhetkessä tapahtuvaan ja lapsuudessa tapahtuneeseen ja vielä muiden henkilöiden kertomiin tapahtumiin eri aikoina. Lisää päänvaivaa aiheutti henkilökaarti, kun monilla oli vielä niin ajattomat etunimet, että heissä oli vahtimista mihin kolmesta sukupolvesta he kuuluivatkaan.
Tämän kirjan lukijan suosittelenkin piirtävän paperille eteensä kirjan keskeisen suku- ja tuttavapuun, minun ainakin piti tehdä niin. Irinan vanhemmat ovat Tuomas ja Inkeri; Tuomaksen (ja veli Eeron) vanhemmat ovat Helmi ja Lauri; Helmin ystävä on naapurin Hanna, jonka mies Riku ja poika Mikko ovat kuolleet sodassa; naapurustoon kuuluu opettaja Ruusa, hänen (häipyvä) miehensä Klas ja näiden tytär Heidi. Ja Irinan nykyisyyteen ilmestyy musiikinopiskelija ja sivari Jiri.
Konkreettinen sukukaktuskin kirjassa on: Irinan äiti Inkeri on saanut kaktuksen anopiltaan Helmiltä, ja sen sivuun kasvaneet poikaset päätyvät kasvamaan Irinan mökkiin.

Alussa ollaan kirjan nykyisyydessä. Irina, historianopiskelija, on tullut äitinsä kanssa vanhaan asemarakennukseen. Täällä Irina vietti lapsuutensa; ensin isoäiti Helmi ja sitten isä Tuomas oli asemanhoitajana silloin, kun junat täällä pysähtyivät. Välillä tarina käy taaksepäin, sota-aikaan josta Irina lapsena kuuli aikuisten kertomuksia, radanrakennusaikaan, tyhjentyvän Itä-Suomen aikaan maaltapakoineen ja Ruotsiin muuttoineen, ja sen ratkaisevan tapahtuman aikaan jolloin Irina ja äiti muuttivat kaupunkiin ja isä jonnekin. Romaanin nykyhetkessä Irinan kesätyö sairaalassa, sivari Jiri ja varttunut hoitaja Rauha tuovat mukaan vähän kommenttia vanhustenhoidosta. Historiallinen ja yhteiskunnallinen tapahtuminen on kuitenkin vain runkona ja välähdyksinä, jotka toimivat lukijalle aikamerkkeinä; tämä ei ole aukoton ajankuvan dokumentointi, vaan juurikin aukkoinen, impressionistinen.

Irinan kaipuu maalle ja lapsuuteen saa kirjassa hetkensä visuaalisina kuvauksina. Tuuli pyrki huoneisiin, lumi valtasi portaat ja minä katselin uusia pihoja ja puita – mutta jos kuuntelin pohjavirran solinaa, se virtasi aina takaisin vanhaa maisemaa kohti. Kun Irina myöhemmin palaa asemalle ja näkee, että rakennus on purettu, hän vuokraa toisen vanhan talon ja asettuu sinne: olen tuonut tänne kaiken sen, minkä hamusin matkaani kauan sitten – isovanhemmat, naapurit, muutaman heistä jäljellejääneen kertomuksen ja muutaman sepittämäni, joista vähitellen onkin tullut totta. Kaktuksetkin tulivat.

Esikoisromaanit ovat usein lapsuudenkuvausta tai kasvukertomusta, joka pitää kirjoittaa pois ennen kuin kirjoittaa muuta, ja joka samalla esittelee kirjailijan kirjoittamisen laatua. Kun runokokoelma Valaistut talot oli minulle tuttu, tämä romaani tahtoi koko ajan asettua samanlaisiin luonnon ja rakennetun miljöön kuviin jotka runoissakin olivat viehättäneet. Lintusen tekstien vahvuutta on erityisesti sen luontokuvasto kaikilla aisteilla, yksityiskohdat, linnut ja kasvit nimeltä ja että maisema voi olla syli.

Toisaalta Lintunen kirjoittaa henkilöilleen arkista dialogia ja suoraa puhetta, mikä tekee tekstiin hyvää kontrastia. Lempeää huumoria pilkahtelee vaikkapa velkansa maksavan Alman hahmossa, jolla on heinäkuussakin paksut ruskeat sukat ja joka tarjoaa Vatserin parraita. Laurin sotamuistot koskettavat. Ja Rikun tekemä rahi - Riku ammuttiin sodan alussa kotiportailleen, mutta miehen käden työ on tallella. - Aluksi oli tuntunut, että sivuhenkilöitä oli liikaa ja he olivat liian tasavahvoja, enkä jaksanut syventyä heihin henkilöinä vaan pikemmin siihen mitä Irina näki ja reflektoi heidän avullaan. Toisella lukukerralla oikeastaan kaikki jaksoivat hyvinkin kiinnostaa.

Takakansitekstin laatija lie laskenut Irinan ja Jirin varaan odotuksia (ja ostopäätöksiä), joita kirja ei varsinaisesti tarkoitakaan täyttää. Jirin on vaikea päästä Irinan viipyilevään maailmaan, Irinan on vaikea päästä itsevarman Jirin pintaa syvemmälle. Irinan ja Jirin suhde kehittyy silti luontevasti ja uskottavasti. Tässä kohtaa haluan testata, rakas krossari, teenkö turhaa työtä. Jos todella olet lukenut tämän journalini kokonaan jo tähän asti, ole kiltti ja laita minulle tieto yksityisviestinä. Itse tekstiäni ei tarvitse kommentoida.

Kirjan alussa on kolme sitaattia Krzysztof Kieslowskilta, ja kun kirjan luettuani palasin niihin, ne näyttivät hyvältä yhteenvedolta koko teoksesta. Esimerkiksi: Jokaisella pitäisi olla paikka johon palata.

Sitten luin koko kirjan uudelleen, koska se oli niin hyvä. Ja koska tämä kirja melkein vaatii kaksi lukukertaa tai ehkäpä lukupiirikäsittelyn.

Kiitoksia, Pinni! Kukahan tämän nyt haluaisi vaivoikseen :D

-ruzena

CONTROLLED RELEASE NOTES:

Tässä se turha kirja vahingossa tulee.

Paljon kiitoksia kaktuksesta, ruzena!

Aina se vaan on mukavaa, kun töistä kotiin laahauduttuaan huomaa postin tuoneen kirjan. Joulukuusi jää aina jo periaatteesta hankkimatta, mutta saapa nähdä meneekö jokin joulun päivistä Sukukaktusta ihmetellessä.

Järjestelen vähän tätä virtuaalihyllyäni ja nostan Sukukaktuksen näkyvämmälle paikalle. Luin sen nimittäin joululomalla. Kirjoitan jotain ajatuksia kirjasta vielä paremmalla ajalla.

Miitistä mukaan.

Kirja on seissyt hyllyssäni ihan liian pitkään, joten vien sen miittiin tarjolle. Olen viime vuosina lukenut niin vähän, että ties milloin tämän vuoro olisi.