Gummeruksen sivuilta:

"Kirjailija, professori Jaakko Hämeen-Anttilan toinen runokokoelma Matkalla Marakandaan kertoo väkevin ja eksoottisin mielikuvin matkoista, rakkaudesta, unista ja ajan suhteellisuudesta. Kokoelman ydin on tarina Marakandan kaupungista ja naisesta, Kámilasta."

Elävien runoilijoiden klubin viimeinen jäsenetukirja.

Hämeen-Anttila on kutsunut tätä kokoelmaa "puolustuspuheeksi kauneudelle" ja kaunis se onkin, jotenkin perinteisellä tavalla runollisen kaunis. Ja ei-suomalainenkin, vaikka siinä myös Suomessa liikutaan.

Osa runoista tuntui niin henkilökohtaisilta, että näin edessäni Virpi Hämeen-Anttilan kuuntelemassa, kun Jaakko lukee hänelle näitä runoja. Se vähän häiritsi :) Pidinkin ehkä eniten kolmannen ja neljännen osan runoista, kuten tästä:

"Kun nuorin jumalan tyttäristä
hymyili, syntyivät maailmat.

Kun hän katseli itseään
vesien syvyydestä,
syttyivät taivaalle tähdet.

Kun hän laskeutui kylpemään,
puun lehdet värähtivät,
kasvit kohahtivat.

Kun hän nousi
ja ravisti märkiä hiuksiaan,
tanssi taivaalla sateenkaari.

Kun hän kuivasi itsensä
raukein liikkein,
pilvet kietoivat kätensä taivaan ympärille.

Kun hän lähti pois,
syntyivät aavikot
ja janosivat."

Toisaalta myös tämä kakkososan runo miellytti:

"Odotan arkkipiispaa kadunkulmassa.
Aika on pysähtynyt,
ohi kulkevat
kaupungin tyttäret. Aurinko
on riisunut heiltä vaatteet.

Katson häikäisevään kirkkauteen."

***

Kirja lähtee nyt eteenpäin toivelistaräbäkkinä.

Ylläri!

Oi ihanuus, Annimanni! Täydellinen yllätys — ja millainen! Toivelistarunoja ja vielä Jaakko Hämeen-Anttilaa. Olen pitänyt sekä hänen suomennoksistaan että niistä omista teksteistään, joita olen käsiini saanut.
En voinut olla lukematta jo muutamaa alkupään runoa. Kauniita tekstejä, joista kaikki eivät suinkaan auenneet heti. Tämän kirjan parissa viihdyn varmaan pitkään. Ah, autuutta. Kiitos!

Nimien — sekä kirjailijan että kirjan — takia minulla oli tietynlaisia ennakko-odotuksia. Niinpä sitten yllätyin; runot eivät olleetkaan sellaisia kuin olin kuvitellut. Se on vain toteamus, ei moite muttei välttämättä kehukaan.
Tavallaan olen sittenkin vähän pettynyt. Runoilijan tehtävä on minun mielestäni muuntaa yksityinen kokemus yleiseksi, lukijoille ennestään tutuksi kokemukseksi tai tunteeksi ja sillä tavoin koskettaa lukijoitaan. Etenkin kahden ensimmäisen osan runoissa Jaakko Hämeen-Anttilan yksityinen jäi privaatiksi. Runoissa on toisin sanoen niin henkilökohtainen sävy, ettei niitä voine yleistää muiden kokemuksiksi. Lukiessani myös minä näin Virpi Hämeen-Anttilan, en kylläkään kuuntelemassa miehensä valmiita tuotoksia vaan innoittamassa niiden kirjoittamiseen. Ja se totta tosiaan häiritsi; koin selailevani Hämeen-Anttiloiden perhekuva-albumia runokokoelman lukemisen sijasta. Tunsin tirkisteleväni, eikä se tunne totta tosiaan miellyttänyt.
Kolmannessa osassa sitten siirryttiin kirjailijapariskunnan arjesta sekä maantieteellisesti että ajallisesti loitommalle, etäännyttiin myös reaalitodellisuudesta uneen ja kuvitelmiin. Eniten minua puhuttelivat kokoelman kaksi viimeistä, neljäs ja viides osa.
Kaiken kaikkiaan kyllä pidin kirjasta; se on kaunis, ja luulen että sillä on minulle vielä paljon annettavaa. En ajatellutkaan vapauttaa sitä ihan vielä vaan pitää sen jonkin aikaa pysyväiskokoelmassani ja vapauttaa vasta vähän myöhemmin. Kirjan mukana tullut ja nyt kirjanmerkkinä toiminut kortti (Tikkurilan Trendivärit 08-09, Näytös / M429 Kuiskaus) tuntuu heijastavan kokoelman tunnelmia. Kiitos, Annimanni!

Olen silloin tällöin tarttunut tähän kirjaan ja lukenut siitä runon sieltä, toisen täältä. Viimeksi tein niin eilisiltana ennen kuin pakkasin kirjan matkalle lähtöä varten. Yksi kokoelman runoista kouraisee nykyisin niin tavattoman syvältä, että haluan varmuuden vuoksi (= siltä varalta että satun unohtamaan sen) kirjoittaa sen muistiin. Kyse on kokoelman lopetusrunosta, joka siis oli esittelemässä kirjaa Runorepussa.

Sinä vuonna kun isäni kuoli
vesi virtasi kallioilta,
puut kasvoivat, ihmiset rakastuivat.

Sinä vuonna isäni kuoli.

---

Taidatkos sen paremmin ja koskettavammin sanoa: elämä jatkuu, sittenkin se jatkuu. Ja tämä kirja on valmis jatkamaan matkansa.

Matkalla Marakandaan – tai oikeastaan pari näytettä sen sisällöstä – taittoi taivalta Runorepussa, kunnes eijukka päätti tutustua kirjaan lähemmin.
Anteeksi lähetyksen viivästyminen, eijukka. Kirja on odottanut matkaan pääsyä kotihyllyssäni, mutta minä olen ollut kotona vain eilisen illan ja viime yön. No, nyt kirja odottaa liikkeelle lähtöä pirkkalalaisessa postilaatikossa ja viettää joulunsa matkoilla. Perille Palokkaan sen on määrä päästä pian joulun jälkeen.
Onnellista uutta vuotta ja hyviä lukuhetkiä sinulle!

---

JK. Saanhan iloita, kun onnistuin tämän kirjan avulla saavuttamaan itselleni vuoden alkajaisiksi asettamani tavoitteen: Matkalla Marakandaan on sadas (100.) suomalainen kirja, jonka olen tänä itsenäisyyden juhlavuonna vapauttanut. JEI!

KiitosTarna! Kyllä olisin mieluummin matkalla Marakandaan kuin makaan jo kolmatta päivää kuumeessa! Valintani osui kyllä ihan nappiin.

Vähän sama olo kuin Tarnalla tuli itsellenikin kirjan alkupuolen runoista, kovin intiimejä ovat. Mutta toisaalta olen kokenut runoilijan jo aiemmin melkoisen romanttiseksi tyypiksi, joten runot eivät mikään yllätys olleet. Lähi-idän runouden ja filosofian vahva tuntemus toki luo oman tunnelmansa runojen maailmaan ja kielikuviin.
Luin kirjan saman tien saatuani sen, ehkä liian hätäisesti, joten lienee syytä palata kirjaan vielä ennen kuin se matkaa eteenpäin.

Jostain syystä unielämäni on ollut viime aikoina, ehkä toipilaisuuden takia, melkoisen vilkasta, joten seuraava runo on ihan paikallaan:

"Unet tulevat luokseni
kutsumatta,
avaavat muistini lokeroita,
viskovat tavaroita,
jättävät jälkensä
siivoamatta.

Jos te tulette,
unet,
ja leikitte villejä leikkejänne,
pankaa edes kaikki takaisin
tai lakaiskaa roskiin
ja unohduksiin.

Etteivät muistot lojuisi lattialla."

Nyt on Hämeen-Anttilan runokirjan aika jatkaa matkaansa Savon suuntaan. Vapautan kirjan Pieksämäen Poleeniin Sylvi Symposiumin yhteydessä runojen ystävien lukuiloksi.
Hyviä lukuhetkiä!