Seven -pokkari, Otava 2008

Kirjan takakannesta:
"Viisikymmenluvun oululainen varuskunta-alue, lausuntataiteeseen ja alkoholiin mieltynyt vääpeli, hänen viisi lastaan, kotisisaria ja äitipuolia, jotka tulevat ja menevät. Yhteisö, jossa kaikki tietävät toistensa asiat, koti, jossa mikä hyvänsä jännittävä radionkuunteluhetki tai perhejuhlan tuntua tavoitteleva tuokio saattaa kääntyä selkasaunaksi.
Pojista toiseksi nuorimmalle kaikki on kuitenkin ihmeiden mosaiikkia: Aliupseerien naiset ry:n järjestämä sininen kuvaelma, luistelunäytös, englantilaisten upseerien vierailu, narulle ihmeellisiin asentoihin jäätyvä pyykki, kirjuri Lystilän taiturillinen jalkarätinkäärintä....

Vanikan palat kertoo roisensenkirjavasta elämästä, joka opetti tulevalle taiteilijalle, mitä värit, valot ja eheys ovat."

"Väisäsen romaani on mainio murehtimisen vastalääke. Vanikan palat osoittaa, ettei ole olemassa mitään niin arkista, ettei siitä löytyisi tilaa myös mielikuvitukselle ja kauneudelle" - Pohjolan Sanomat

Luin kirjan mielenkiinnolla ja tykkäsinkin. Jotenkin en vaan erityisesti pitänyt tyylistä; aikuinen kirjoittaa lapsen maailmasta, ja ajatuksista aikuisen sanoin ja termein. Kieli ei tosiaankaan istu lapsen ajatuksiin.
Lukiessani mietin, että kuinka paljon asioista on faktaa ja kuinka paljon fiktiota, itse ainakaan en lapsuudesta niin hirveästi muista, ainakaan niin, että pystyisin sijoittamaan ne tarkasti aikajanaan. Toisaalta merkittävät asiat lapsuudesta kyllä muistan hyvin tarkasti, ajankohtaa myöten.
Kirjan kuvaama maailma (kasarmialue Oulussa 1950-luvun lopussa - 1960-luvun alussa) on itselle kovin vieras, mutta aikuisena sen voi kuvitella.

Kaikesta huolimatta tykkäsin kirjasta ja nyt metsästän jatko-osaa Toiset kengät.

Lähetän kirjan elokuun ekana päivänä Savoon, jossa sitä odottaa seuraava lukija.

Toivottavasti sinäkin pidät tästä, Oikku!

Itella toimi nopeasti kuljettaen kirjan perille jo tänään. Kiitos, Tmarju!

Väisäsen kirjoitustyyli on minun makuuni näköjään vähän liian maalaileva, lavea. Asiat voisi kertoa jotenkin tiiviimminkin. Sinänsä tosi elävä ajankuvaus, ja Oulussa vaikka vain muutaman kerran käyneenä mietin lukiessani, että missäpäin se kasarmialue ja muut kirjan paikat siellä sijaitsevatkaan. Kyllä kai tuossa Lasarus Lökämän tarinassa on totta enemmän kuin toinen puoli eli itse ainakin jotenkin eläydyin moniin kuvattuihin tapahtumiin elämänkerrallisina ja kauhistelin, miten arvaamatonta ja epävakaata pikku pojan elämä on ollut. Mielenkiinnolla tartun sarjan seuraavaankin osaan!