Alkuteos: Till sista andetaget (2009) | Kääntäjä: Katriina Huttunen | Otava (2011) | ISBN 978-951-1-24795-1 | 328 s. | 84.2 | nettiostos

Ihmisen ikävä toisen luo

Nelikymppisen Anne Swärdin teos on ollut jonkinlainen Tapaus Ruotsissa. Hyvä lukuromaani se on, painavien teemojensa vuoksi ehkä vähän enemmänkin. Mutta esimerkiksi takakannen lupaus, että "Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon -elokuva kietoutuu kiehtovasti päähenkilöiden elämään", jäi minulta hiukan auki. Ciné-romaani tämä ei varsinaisesti ole.

Pohjoisesta Skåneen 1970-luvulla muuttanut "laajennettu perhe", kolmetoista aikuista, on romaanin alussa seitsenvuotiaan Lo-tytön kasvuympäristö. Lähistöllä asuvat unkarilaislähtöinen isä ja poika kahdestaan. Lo ja häntä kuusi vuotta vanhempi unkarilaispoika Lukas ystävystyvät. Ystävyys jatkuu heidän nuoruusvuotensa, kunnes aikuistuva Lo lähtee pois. Tapahtumia ei kannata kovin pitkälle tässä kertoa. Kertomus ei noudata kronologiaa, ja myös kertoja ja näkökulma vaihtelevat, mutta rakenne on onnistunut. Tarina pysyy hyvin koossa ja pitää lukijan uteliaana.

Alkupuoli on jonkin verran ongelmallinen, koska kertoja ei aivan pysy tarkoittamassaan lapsinäkökulmassa. Paikoin tyyli on myös kiusallisen teennäinen, esimerkiksi pitkitetyssä ja epäuskottavassa "hautajaistunnelma"kuvauksessa. Vähitellen Lon ja Lukasin ystävyyden ainutlaatuisuus alkaa kiehtoa. Muu maailma tavallaan sulkeutuu heidän ympäriltään: Lon perheen aikuisia muuttaa manan majoille, Lukasin puhumaton isä on "läsnä poissa"; nuoret lintsaavat koulusta; Lukasilla ei ennen pitkää ole asiaa Lon kotiin.
Nuoret ovat luoneet omaehtoisen ystävyyden, ja kun se on aikuisille ongelma, nuoret etsivät oman yhteisen paikkansa ja kielensä. Osa yhteistä kieltä ovat Viimeiseen hengenvetoon –elokuvan vuorosanat, joita nuoret käyttelevät puheessaan.

Yksinäisyys, irrallisuus, ymmärretyksi tulemisen tarve ja sanojen puuttuminen toistuvat sekä Lon että Lukasin suhteessa muuhun maailmaan. Lo on lapsi suuren aikuisjoukon keskellä (kuin tynnyrissä, tuli mieleeni). Lukasin isä on omasta halustaan yksin; kielimuurin taakse saadaan tulkki vasta isän tehdessä kuolemaa. Lukasin identiteetti on saanut taipua yhteisöön: nimi muotoiltiin uudelleen. Kirjan ajallisesti myöhemmissä tapahtumissa, joissa päähenkilönä on Lo, yhteyden hakeminen saa lukijan myötätuntoa koettelevia piirteitä. (Voi myös kysyä, oliko kirjailijalle tarpeen käyttää matkakuvauksensa pöytälaatikostaan juuri tähän kirjaan.) Toisaalta odysseialta ei voi palata, ellei odysseiaa tehnyt. Lon ja äidin suhde on hyötynyt etäisyydenotosta, ja äiti pääsee kertomaan salaisuutensa.

Rakastaminen ja seksi ovat kirjan keskeisiä aiheita, erikseen ja yhdessä. Lon ja Lukasin lapsuudenystävyys on todellisuudessa rakkautta, ja sen kuvauksessa toistuvat seksuaalisuuden monet symbolit ja viittaukselliset elementit. Henkilöissäkin se, mikä ei ole uskottavaa, on nähdäkseni tarkoituksella vertauskuvallista. Kirja on tietyllä tasolla satu, viihdyttävä mutta vakava mitä äiti opetti -juttu. Ehkä sen ilmaisutavasta ja viestistä löytää jopa liittymiä Godardin elokuvaan, jos oikein yrittää.

Lukuiloa löytäjälle!