Heinäkuussa 2005 Alice Tanner viettää kesää arkeologisilla kaivauksilla Pyreneiden vuoristossa lähellä Carcassonnen keskiaikaista kaupunkia. Sattumalta hän löytää vuorelta ikivanhan hautaluolan, jonka lattialla makaa toisiaan syleillen kaksi murenevaa luurankoa, välissään kivisormus. Outo tunne valtaa Alicen, kuin hän olisi ollut paikassa ennenkin. Tietämättään Alice tulee vapauttaneeksi voimia, joiden oli tarkoitus pysyä kätkettynä.

Heinäkuussa 1209 Carcassonnea uhkaa kerettiläisiä vastaan suunnattu ristiretki. Nuori Alaïs saa isältään kirjan, jota hänen on suojeltava henkensä uhalla. Kirja kätkee sisäänsä Graalin salaisuuden, ja sen suojelijoiden tunnusmerkkinä on labyrinttikuvioinen sormus. Mutta Alaïs ei voi aavistaa, millaisia uhrauksia vaatii piilottaa salaisuus, joka juontaa juurensa tuhansien vuosien taakse aina muinaisen Egyptin aavikoille.

-----

Alkuteos: Labyrinth, 2005
Suom.: Katariina Kaila, 2. painos 2006, sid. kovakantinen, 656 sivua

Tämä kirja saa jatkaa matkaansa edes avaamattomana, sillä olen lukenut tämän jo aikaisemmin englanniksi.

Tarttui mukaan eilisestä miitistä. Kirja on ollut lukemisen suhteen harkinnan alla, joten kun se tuli tarjolle, niin olihan se pakko ottaa mukaan.

Tässä kirjassa oli sekä hyvää että huonoa. En pitänyt nykyhetkeen sijoittuvasta osuudesta, ehkä loppua lukuunottamatta. Olen yksinkertaisesti kurkkuani myötä täynnä näitä rikkaita, tunteettomia ja toisia hyväksikäyttäviä pahiksia, joiden ainoa tavoite on saada vielä enemmän rahaa ja vaikutusvaltaa. Asiaa ei auta, vaikka tietää, että lopussa heidän käy huonosti, sillä matka sinne on kivetty liian paljolla verellä ja tuskalla. Minun mielessäni tämäntyyppiset henkilöhahmot ovat muuttuneet kliseeksi ja jokainen uusi kirjailija tietysti yrittää laittaa vielä edeltäjiään paremmaksi. Joskus täytyy ihmetellä, miten näitä kidutustarinoita mielikuvituksessaan sepittävät ihmiset saavat ylipäätään olla vielä vapaalla jalalla :-) Sen sijaan 1200-luvulle sijoittuva osuus oli mielenkiintoista luettavaa, historiallisissa romaaneissa on omaa viehätystään. Toki sielläkin harrastettiin hirmutekoja, mutta jotenkin sitä naiivisti olettaa, että 800 vuoden aikana ihmiset olisivat oppineet edes jotain. Mossen kirjoitustyyli oli aika nopealukuista , vaikka teksti ajoittain vilisi historiallista faktaa ja vieraskielisiä sanoja ja lauseita. Ajoittain tarina oli vähän tylsä ja 650 sivussa olisi ollut tiivistämisen varaa. Kustantaja olisi sentään voinut vaivautua oikolukemaan tekstin ennen painattamista, sillä sinne oli jäänyt vähän liian paljon kirjoitusvirheitä - jostain syystä ne tuppaavat aina osumaan silmiin.

WILD RELEASE NOTES:

Otan mukaan illan BC-miittiin. Vapautuu Hertan hyllyyn, jos ei löydä miitistä uutta lukijaa.

Kirja löysi lukijan...tai ainakin aion yrittää :)

Yritin aloittaa tätä, mutten taida päästä ikuisuuksiin alkua pidemmälle. Näin kaamosväsymyksen kourissa ei tunnu siltä, että jaksaisin lukea pitkää kirjaa, joka sisältää verenvuodatusta ja kärsimistä. Taidan antaa olla ja mahdollisesti lähettää/toimittaa kirjan eräälle toiselle bookcrossaajalle lähiaikoina.

Kirja lähtee erpaxin kuriirikyytiin päämääränään marraskuun kirja-arvonnan voittaja pippis. Onnittelut, toivottavasti kirja maittaa - ja jos ei, niin ainahan sen voi vapauttaa edelleen!

Arkeologinen mysteeri - saako heti jättää kaiken muun kesken ja alkaa lukemaan?! Suurkiitos Kemppu ja erpax!

Tartuin kirjaan kuin sika limppuun, mutta valitettavasti lukutahti ei parantunut kuin se kuuluisa sian juoksu. Alaïs oli mielenkiintoinen hahmo, Alice taas jäi kaukaiseksi. Alaïsinkin hahmo oli kaikessa näppäryydessään lähinnä ärsyttävä sekä turhan naiivi lähipiirinsä ihmisiä kohtaan. Alicen lähipiirin sotkeutuminen kirjoihin ja niiden metsästäjiin jäi heikosti selitetyksi ja itseäni ärsytti arkeologiystävän puolittainen ammattiylpeys löydöstensä suhteen. Historiallinen tarina oli selkeästi rakennettu, kun taas nykyaikaan sijoitettu kohkaus oli pelkkiä kysymysmerkkejä ja vailla kunnon punaista lankaa. Perittäviä talojakin oli enemmän kuin normisuvuissa... Tuntui että kirjailijan sukupuoli näkyi tekstissä loputtomina näkymien, hajujen, kankaiden, olemusten ja ympäristöjen kuvailuina. Vauhti ja jännitys jäivätkin sitten toisiksi, eikä tarinassa paljoa tarvinnut pinnistellä että keksi joukon "petturit". Joko keskittymiskykyni herpaantui tarinaan tuskastuessa tai sitten kirjassa ei todellakaan kerrottu mikä oli Marie-Cécilen side menneisyyteen - oliko hän Orianen jälkeläisiä (kuten ymmärsin Sajhën muisteloista lopussa, ja jos oli, niin pelastuiko siis Orianen pojan henki vai mitä kautta tässä suku jatkui?) vai miten hänen sukunsa linkittyi Graaliin ja miksi? Mikä oli hänen sukutalonsa rooli asiassa, miksi siellä oli labyrintti ja riittimenoja? Miten kirjojen, sormusten ja kolikoiden tarina oikein loppuikaan? Hautautuivatko ne luolaan, tuliko niistä tarpeettomia? Eikö ihmiskunta enää tarvinnut luolaa tulevien sukupolvien ajan Graalin kutsumiseen? Mitä halvattua Alice pelkillä pergamenteilla sitten enää tekee? Tähdet menneisyyden kuvaukselle joka toimi, nykyaika veroitti toiset viisi, valitettavasti.

WILD RELEASE NOTES:

Kirja lähtee tarjolle turkulaisten miittiin Kerttuun.

Ei aavistustakaan siitä, millainen kirja on kyseessä, mutta tartuin siihen miitissä kiinnostavien kansien perusteella.

Puoliso luki kirjan ja piti siitä. Monimutkainen suojeltava salaisuus osana juonta teki siitä kiinnostavan. Teksti oli kuulemma tosin välillä tylsähköä ja hän arveli kirjoittajan mahdollisen kokemattomuuden (?) olevan sille osasyy.

Yleensä luen tämäntyyppiset kirjat hujauksessa, mutta tämän kanssa vain en ole päässyt alkua pidemmälle, vaikka olen useammankin kerran siihen tarttunut. Jokin tekstissä tökkii. Luovutan siis viimeinkin.

Kirja jatkaa matkaansa vihdoin ja viimein, Tuorlan majatalon bc-miitissä.

Minäkin olen tätä kirjaa kierrellyt ja kaarrellut aina sillon tällöin, joten päätin kokeilla.

Kyllähän tämän luki semmoisena kesäisenä lukuromaanina, mutta minäkin löysin kirjasta enemmän miinusta kuin plussaa. Ensin plussat siis: Mielenkiintoinen menneisyyden kuvaus, josta pidin kovasti. Kataarit olivat kiehtovia, heistä olisin voinut lukea enemmänkin! Loppukliimaksikin jäi vähän pliisuksi, mutta tykkäsin kyllä Graalin lopullisesta olemuksesta. Myös huomautus voittajien kirjoittamasta historiasta on tosiaan totta! Myös oksitaanin kieli on kiehtonut meikäläistä siitä lähtien kun luin yhden scifiromaanin, jossa erään planeetan kulttuuri/kieli oli nimenomaan oksitaani.

Miinusta tulee juonenkuljetuksesta, joka ei oikein tuntunut toimivan. Välillä siihen jäi aukkoja, ja joitakin asioita jäi selittämättä kokonaan. Juoni jäi varsinkin nykyajan puolella sekavaksi ja olin koko ajan mennä henkilöhahmoissa sekaisin (varsinkin Audic ja Athieu). Tiivistämistä olisi ollut myös. Välillä tuntui myös siltä, että nämä 1200-luvun ihmiset olivat kovin nykyaikaisen oloisia esim. hygienian ja lääketieteen tiedoiltaan (realistisempaa olis ollu jos haavoja olis hoidettu aasin lannalla niin kuin ennen muinoin tehtiin) ja myös vaikka siinä, miten miesten itkemiseen suhtauduttiin (keskiajallahan julkinen itku oli suorastaan velvollisuus!).

Onkohan tämä jokin oma alagenrensä, eli tyylilaji jossa etsitään historian hämäristä juontuvia salaliittoja ja salaisuuksia? Da Vinci -koodi lie tunnetuin, mutta tästä tuli mieleeni myös Umberto Econ Foucaultin heiluri (jota voisi kuvata älykköjen Vinci-koodiksi) sekä Theodore Roszakin Flicker, jossa ensimmäisen kerran törmäsin kataareihin ja heidän salaisuuksiinsa.

Suomennos oli suht mukiinmenevä sentään, ja kirjoitusvirheitäkin huomasin vain kolme, mutta täytyy myöntää, etten lukenut ihan joka sanaa, koska harpoin välillä hiukan.

Mossen seuraava tiiliskivi Krypta odottaa TBR-pinossa, mutta saas nähdä tulenko lukemaan senkin. Ihan heti en sitä kyllä edes yritä.

Kirja vapautui Kertun tuulikaappiin. Lukuiloa löytäjälle!