(Otava 2007. 428 s.)

Kirja kertoo Ansaksen hajonneen perheen irtojäsenistä. Isä Tapani on vähästä aloittanut, yrittäjyyden kautta ministeriksi edennyt kuusikymppinen ex-vaimonsa leski, poika Jussi on perheellinen ja tekee rahaa salkunhoitajana, tytär Julia on tsunamin jälkeiseen vapaaehtoistyöhön Thaimaahan karannut kapinallinen. Tarinan runkona on isän ja pojan matka Khao Lakiin tarkoituksena noutaa karkulainen kotiin. Kerronnan takautumissa avataan henkilöiden menneisyyttä ja menneitä ihmissuhteita.

Itkonen hallitsee jälleen usean henkilön näkökulman, joista ministeri-Ansas nousee keskushenkilöksi. Samoin kirjailija liikkuu jälleen notkeasti ajan ilmiöissä sekä yksilöiden, yhteisöjen että yhteiskunnan tasolla. Teksti on omarytmistä, usein toistoista ja tilanteissa viipyvää; olipa pienokainen potalla tai pankkiiri biljardilla, putoilemista saa toisenkin hetken odotella ja nauttia tilanteiden hidastamisesta. Joskus harvoin Itkosen eksisteeraaminen minua hivenen pitkästytti. Toisaalta tekstissä on säpäkkää ironiaa yllin kyllin.

Herrojen Thaimaan-retki ei ole ulkoisesti järin suuri seikkailu; tarinan keskipisteessä ovat ihmiset ja heidän pyrkimyksensä ymmärtää itseään ja toisiaan. Ja liikehän on tärkeä vaikka päämäärä ei. Itkosen henkilöt pääsevät kohti, vaikka sitten ravunkäyntiä.

Olen pitänyt paljon Itkosen kaikista teoksista (aiemmat kaksi ovat Myöhempien aikojen pyhiä ja Anna minun rakastaa enemmän). Lahjakas nuori prosaisti kirjoittaa hyvää ja kiinnostavaa tekstiä varsin erilaisista aihepiireistä ja henkilöistä. Erityisesti arvostan tapaa, jolla Itkonen ymmärtää henkilöitään ja näyttää sen.