Millerin kuuluisa omaelämäkerrallinen romaani Pariisin boheemielämästä.

Yritin lukea tätä, mutta pitkälle edistyminen oli täysin mahdotonta. Teksti oli aivan surkeaa, ja uskon vakaasti, että kirja on kuuluisa vain sen takia, että joka sivulla käytetään runsaasti kirosanoja tai muuten karkeaa kieltä. Ei tämä kirjallisilla ansioillaan olisi voinut klassikoksi nousta.

Kirja tuotiin minulle miittiin, koska olin toivonut Milleriä wishlistillä. En tiedä kirjailijasta juuri muuta kuin hänen ympärillään kuohuneen kohun, joten haluan selvittää, mihin se kaikki loppujen lopuksi perustuu. Pariisin boheemielämä kuulostaa hyvältä. Toivottavasti pian tulee hetki, jolloin pääsen alkuun. Kiitos, VariC!

No niin. Nyt on Millerin provosoiva tajunnanvirta luettu läpi. Tyylillisesti kirja etenee alun huuruisesta kaaoksesta kohti lopulla avartuvaa, myös tekstillisesti selkenevää horisonttia. Tarinassa seurataan löyhästi kertojan toimeentuloa suurkaupungin alamaailman sykkeessä. Hän kokee niin henkistä kuin fyysistä epätyydytystä Pariisissa, joka kuitenkin tarjoaa jotain niin erikoislaatuista, ettei sitä muualla voisi koskaan saavuttaa, kuten seuraavat poiminnat kuvaavat:

Amerikasta: Siellä ei ajattele muuta kuin että jonakin päivänä ehkä on Yhdysvaltojen presidentti. Jokaisessa ihmisessä on mahdollisesti ainesta presidentiksi. Täällä asia on toisin. Täällä jokainen on mahdollinen nolla. Jos tulee joksikin se on sattuma, ihme. (s.158)

Pariisista: Hän ei oikein halunnut lähteä Pariisista, yhtä vähän kuin minäkään. Pariisi ei ollut hänelle hyvä, ei se ollut minullekaan, tai kenellekään, sen puoleen, mutta kun on kärsinyt jakokenut Pariisissa kaikenlaista niin Pariisi ottaa valtoihinsa, voisi sanoaa että Pariisi tarttuu muniin niinkuin joku lemmenkipeä kana joka mieluummin kuolee kuin päästää miehen käsistään. (s.181)

Kirjan päähenkilöt pohtivat rujojen ja likaisten panojensa lomassa taidetta, kirjallisuuden lajeja (nimiäkin pudotellaan) sekä vakavampien ihmissuhteiden mahdollisuuksia, jotka jättävät teoksen lopun avoimeksi. Paljastettakoon, että eettisellä pohdiskelulla on asiassa osansa: mitä lopulta merkitsee viisitoista frangia, kun asioidaan prostituoidun kanssa? Menettääkö ihminen vähäisenkin ihmisarvonsa, jos palvelut maksavat? Rahat muuttaa asetelman.

Koska tarinassa siis enimmäkseen puidaan Pariisissa elelevien boheemimiesten (lue: sovinististen renttujen) kanssakäymisiä paikallisten ja ulkomaalaisten huorien kanssa, päällimmäiseksi jää ehdottomasti mieleen vanhakantainen misogynia, joka ei ole suotta kääntänyt feministejä ja muita moraalinvartijoita Milleriä vastaan. Kirjan lopussa onkin liitteinä mm. suomentaja Pentti Saarikosken ja Millerin kirjeitä, jotka puolustavat kirjaa sitä vastaan nostetulta oikeudenkäynniltä sekä seurailevavat tästä sekamelskasta johtunutta käännöstyön vaikeutta.

Teoksella on kuitenkin ehdottomasti ansionsa. Tajunnanvirta tekniikkana toimii upeasti esim. tässä surrealistis-hallusinatorisessa visiossa:

Huoneen nurkassa on rautasänky ja siinä makaa ruumis; nainen nousee väsyneesti seisomaan, ottaa ruumiin sängyn päältä ja heittää sen hajamielisesti ikkunasta ulos. Hän menee takaisin suuren puuleikkauksilla koristellun pöydän taakse, ottaa kultakalan maljakosta ja nielaisee sen. Hitaasti huone alkaa pyöriä, yksi toisensa jälkeen valuvat maanosat mereen; vain nainen jää jäljelle; mutta hänen ruumiinsa on möhkäle maantietoa. Minä nojaudun ulos ikkunasta ja Eiffel-torni suihkuttaa samppanjaa; torni on rakennettu pelkistä numeroista ja verhottu mustiin harsoihin. Viemärit kurluttavat hirvittävästi. Ei ole missään muuta kuin kattoja, jotka katala geometrinen kyky on rakentanut - - - Ihmiset jotka täällä asuvat ovat kuolleita; he tekevät tuoleja joille muut ihmiset unissaan istuvat. (s.69-70)

Vaikka suurin osa naiskuvauksesta on selkeän halventavaa, löytyy kirjasta myös kuvauksia, jossa nainen saattaa symboloida jotain suurta ja kaunista:

Maa ei ole terveyden ja mukavuuden hedelmätön tasanko, vaan suuri nainen jolla on jalat levällään ja samettivartalo joka paisuu ja nousee valtameren aaltojen myötä; nainen kiemurtelee hien ja ahdistuksen diadeemin alla. Alastomana ja täynnä seksuaalisuutta hän pyörii pilvien keskellä tähtien sinipunaisissa valossa. (s.260)

Miller onkin parhaimmillaan pohtiessaan suuria asioita ja luonnon virtaavuutta, ikuista liikettä. Tähän suhteutettuna saattaa ymmärtää myös kertojan iljettävät ajatukset ihmisen lihallisesta ja brutaalista luonnosta, joka vaatii virtaan heittäytymistä.

Ihmisen on pettänyt se mitä hän sanoo paremmaksi luonnokseen, siinä koko juttu. Henkisen olemuksensa äärimmäisillä rajoilla hän huomaa olevansa alaston kuin villi-ihminen. Kun hän löytää Jumalan niinkuin sanotaan, hänet on nyljetty puhtaaksi: hän on luuranko. Hänen täytyy tunkeutua elämään saadakseen lihaa ympärilleen. Sanan täytyy tulla lihaksi; sielun on jano. Jos minä näen minkä tahansa murusen minä syöksyn sen kimppuun ja nielaisen sen. Jos eläminen on ylin asia niin minä elän, vaikka minusta sitten täytyisi tulla ihmissyöjä. (s.105).

Itseäni ihmetytti se, millä mitalla kertoja lyö lokaan huorat likaisina olentoina, jotka ovat kelvottomia, vaikka tekisivät mitä. Hän silti ystävineen tuntee jatkuvaa vetoa heihin (kuten esim. sivuilla 147-148 käy hyvin ilmi). Tällaisessa maailmankuvassa ainoa vähänkään hyväksyttävä naishahmo on saavuttamaton, ideaali Mona, jonka suurin ansio lienee poissaolo kertojan elämästä. Mutta jos naiset saavat lokaa niskaansa, myös miehen loputtoman intohimon syvällisyys asetetaan kriittisen tarkastelun alle (s.143).

Kaiken kaikkiaan, vaikka lukija haluaa samastua kertojaan edes etäisesti, on se vaikeaa. Hahmo on iljettävä hyypiö, mutta vedotessaan raadonsyöjän luonteeseensa, tunnustaa sen sentään itsekin.

En valitettavasti kirjannut tätä kirjaa heti, mutta nyt se on luettu. Yhdyn jo aikaeisemmin esitettyyn mielipiteeseen tekstin vaikealukuisuudesta. Tajunnanvirta yhdistettynä keskinkertaiseen kirjalliseen lahjakkuuteen on välillä erittäin puuduttavaa luettavaa.

Näin nykypäivänä en millään jaksa uskoa, että kirja läpäisisi edes kustantajan tarkan seulan. Mutta pystyn kyllä jollakin tasolla ymmärtämään, miksi tämä kirja kuului lukuisten muiden "kohtalotovereidensa" mukaisesti Natsi-Saksan kiellettyjen ja hävitettävien kirjojen joukkoon. Mutta yllätys, yllätys..HitlerJugendin nuoret miehet ja naiset taas suorastaan havittelivat kirjaa luettavakseen. Tasan ei käy onnen lahjat.

Bookcrossing-hyllyyn etsimään uutta lukijaa!