Vironkielinen alkuteos Klio silma all ilmestyi Tallinnassa 1972. Suomentanut Jouko Vanhanen.

Takakannesta: "Virolaisen nykyklassikon Jaan Krossin Kleion Silmien alla -teos on neljän historiallisen novellin sarja. Jokaisessa novellissa on aiheena murros, taitekohta tai valintatilanne päähenkilön elämässä. Taiteilija Sittowin, kenraali Michelsonin, kotiopettaja Kreutzwaldin tai kansanvalistaja Jannsenin elämässä ratkeaa jotakin, joka on alkuna tulevalle tai yhteenvetona jo eletylle. Ajankohdan historiallisen ja yhteiskunnallisen tilanteen ja ristiriitojen taustalle Kross luo taiturillisen henkilökuvan."

**
13.7.2009 Olen lukenut kirjan joskus "muinoin" ja roikottanut sitä hyllyssäni siitä asti, josko haluaisin sen uudestaan lukea. No, eipä tullut luetuksi, joten kirja saa mennä. Varattu Tarnalle, kunhan nähdään.

Kirja, jonka perään olen huokaillut kahdenkin (eli siis kaikkien) TBR-vuoren louhintahaasteen aikana… KIITOS, KIKSU! Ilman kirjaakin olisi toki ollut kiva tavata sinut pitkästä aikaa — pikkuneidistä puhumattakaan.
Luen kun kerkiän. Voi kyllä vierähtää useampikin tovi ennen kuin aloitan; tuntuu vähän siltä, että minun on jatkuvasti pidettävä henkilökohtaista louhintahaastetta vireillä. TBR-pinoni vanhimmat kun taitavat olla lähes yhtä iäkkäitä kuin minä bookcrossaajana...

Kleion silmien alla on neljä kertomusta selityksineen sekä jälkisanat:
• Neljä monologia anno 1506, alkukielisenä Neli monoloogi Püha Jüri asjus (1970)
• Michelsonin paluu, alkuk. Michelsoni immatrikuleerimine (1971)
• Kaksi kadonnutta paperia. alkuk. Kahe kaotsiläinud paberi lugu (1966)
• Isän tuolissa, alkuk. Pöördtoolitund (1972)
• Mart Mäger: Historia ja ihminen historiassa — Jaan Krossin kuvaamina.

Historian suojelija, runotar Kleio myhäili varmasti tyytyväisenä, kun runoilijana tunnettu Jaan Kross ryhtyi kirjoittamaan proosaa ja alkoi viisikymppisenä julkaista historiallisia novellejaan ja romaanejaan. Vaikka kirjailija on Neuvosto-Viron aikaan taatusti harjoittanut itsesensuuria ja päästänyt käsistään melkoisen viitteellistä tekstiä, on hän minun ymmärtääkseni kuitenkin kirjoittanut yllättävän rohkeasti. Mitenkäs Hannu Marttila oikein sanoikaan Hesarissa Krossin kuolinpäivänä 27.12.07: ”Siperian opettamat eivät yleensäkään olleet enää peloteltavissa.”
Myös Kleion silmien alla saattaa sisältää viittauksia Viron myöhempään historiaan. En kuitenkaan osannut lukea sitä niin; nämä tekstit kiinnostivat ihan sellaisinaan. Ja takakannen lupauksen mukaisesti kaikki neljä käsittelevät jonkinlaisesta käännekohtaa kertojansa ja päähenkilönsä elämässä.
Avausnovellin monologit ovat, kuten Mäger jälkisanoissaan toteaa, itsenäisiä novelleja sinänsä. Niiden keskiössä on virolainen taiteilija Michel Sittow (englanniksi Michael Sittow, 1469—1525), joka ainakin minulle oli täysin uusi tuttavuus. Monologit sijoittuvat lokakuuhun 1506, jolloin kansainvälisesti tunnettu ja tunnustettu muotokuvamaalari on palannut synnyinkaupunkiinsa. Hän kohtaa tytön, ihastuu ja tahtoo tämän kanssa naimisiin. Kun tytön isä haluaa pariskunnan jäävän lähelleen, Sittowin on suostuttava ammattikillan vaatimuksiin kisällivuodesta ja sen jälkeen suoritettavasta mestarinäytteestä. Tarina herätti kiinnostukseni Sittowiin, vaikken suuri öljyvärimaalausten ystävä olekaan. Päätinkin, että jos vielä joskus eksyn Tallinnaan, on visiitti Nigulisten eli suomeksi sanottuna Pyhän Nikolaoksen kirkkoon paikallaan. Pitäähän minun käydä tarkistamassa, vieläkö Sittowin Pyhä Yrjö -veistos on siellä.
Krossin lause on aina viehättänyt minua. Neljän monologin kakkososa ilahdutti erityisen paljon, koska sen minäkertoja on nainen ja myös kuulostaa naiselta. Monologit ja niiden selitykset tarjosivat myös kiinnostavaa tietoa; esimerkiksi skraa ammattijärjestyksineen oli minulle uutta.
Michelsonin paluu sisältää alaotsikkonsa mukaisesti kaksitoista yksinpuhelua rummuille, posetiiville ja säkkipillille tummaäänisen huilun säestyksellä. Myös siinä on useita kertojia, ja tässä novellissa jotkut heistä pääsevät toisia useammin ääneen. Tarinan päähenkilö, entisen maaorjan poika, kenraalimajuri Ivan Ivanovitš Michelson (1735—1807) on tarkoitus aateloida entisellä kotiseudullaan. Hänellä on yhtä jos toistakin hampaankolossa seudun mahtimiehiä vastaan, ja nolatakseen nämä hän julkistaa juhlatilaisuudessa syntyperänsä tehden sen varsin näyttävästi. Mittaa kertomuksella on sen verran (noin 90 sivua) että sitä voi minusta kutsua ennemmin pienoisromaaniksi kuin novelliksi.
Tein virheen, kun luin kirjan jälkisanat ennen Krossin tekstejä, ja siksi Mägerin näkemys Michelsonin paluusta häiritsi lukukokemustani jonkin verran. Oma tulkintani on hiukan toinen; olkoonkin että Michelsonin motiiveja ei voi pitää kovinkaan puhtaina tai moraalisesti oikeina, hän joka tapauksessa tunnisti ja tunnusti lähtökohtansa ja osoitti olevansa niistä ylpeä. ”Tarkoitus pyhittää keinot”, sanotaan. Michelsonin tapauksessa sananlaskun voisi ehkä kääntää toisinpäin: keinot pyhittävät tarkoituksen. Mietittäväksi jää, miten tarinan Michelsonin elämä jatkuu paljastuksen jälkeen. — Mäger nostaa Michelsonin ”aatteelliseksi vastapeluriksi” kiinni jääneen karkuri Joonaksen, jolle päähenkilö tarjoaa uutta mahdollisuutta, ”itse asiassa omaa uraansa” kuten Mäger sanoo. Oikeassahan jälkisanojen kirjoittaja on. Minä kuitenkin jäin tätä kirjoittaessani pohdiskelemaan Joonasta ja hänen ratkaisuaan 1970-luvun Virossa työskennelleen kirjailijan kannalta. Toki Kross olisi voinut jättää Joonaksen kirjoittamatta, mutta kun hän kerran tämän otti tarinaan mukaan, ei Joonaksella ollut vaihtoehtoja. Pakkohan hänen oli kieltäytyä ehdotuksesta. Vai voiko joku kuvitella neuvostokirjallisuutta, jossa työläinen (maaorja tms.) rankaisematta tai jopa tuhoutumatta ryhtyy luokkapetturiksi? — Näköjään minä siis sittenkin luin Krossia jonkin verran myös yhteiskunnalliselta, kirjoitushetkellä vallinneiden olojen kantilta. ;)
Päästyäni Monologit loppuun oli varma, että olin lukenut Kleion parhaan kertomuksen. Mutta Michelsonin paluusta pidin, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Ei ihme, että Kleion kaksi ensimmäistä kertomusta on kotimaassaan julkaistu myös erillisinä kirjoina.
Kolmas novelli, Kaksi kadonnutta paperia on kokoelman lyhyin ja vanhin, kirjoitettu jo 60-luvun puolivälissä. Alun perin kuvittelin innostuvani siitä eniten, onhan sen päähenkilönä Viron Elias Lönnrot, Friedrich Reinhold Kreutzwald (1803—1882). Tarina kuitenkin jätti minut aika lailla haaleaksi vaikka saikin miettimään, joko vihdoin olisi aika tarttua Kreutzwaldin tunnetuimpaan teokseen, hyllyssä odottavaan Kalevipoegiin, Kalevanpoikaan. Jos ei muuten, niin vaikka vain sen tarkistamiseksi, oliko Kalevipoeg tosiaan tamperelaisteekkareiden sukulaissielu. Nämä kun ovat yrittäneet upottaa Turun pomppimalla Kauppatorilla, virolaissankari Krossin mukaan taas kivittämällä kaupunkia. ;-)
Palaan vielä Krossin lauseeseen. Poimuilevaisuudestaan huolimatta se kuljettaa tarinaa koko ajan eteenpäin, ja sen määräävin piirre on minusta ehdoton levollisuus. Kreuzwald-tarinassa siihen kuitenkin tuli vähän hätäilevä tuntu, ja sama ilmeni ajoittain myös kokoelman viimeisessä novellissa. Tämä lukija koki niiden parissa olonsa jotensakin rauhattomaksi.
Aihepiiriltään ja toki myös ajallisesti Isän tuolissa on suomalaislukijaa lähimpänä. Minäkertoja Eugen Jannsen (1853—1930) ei ehkä kuulosta tutulta, mutta hänen isänsä ja tarinan keskeisin hahmo, kansallisuusmies J. V. Jannsen (1819—1890) ja ennen kaikkea tarinassa vilahteleva sisarensa, sadan kroonin seteliin kuvansa saanut kansallisrunoilija ja kirjailija Lydia Koidula (1843—1886) todennäköisesti tekevät niin. Kertomus kiertyy isä-Jannsenin lahjusskandaalin ympärille. Jossain kohdin aloin jo vähän pitkästyä tai oikeastaan ehkä hermostua (tuli se hätäilyolo), mutta tarinan loppu on todella koskettava. Isän tuolissa sai sille kuuluva paikan kokoelman viimeisenä, sokerina pohjalla. Surullisuudestaan huolimatta se oli kohottava päätös; Kleion on pakko olla tyytyväinen.
Isosti kiitoksia, kiksu! Kokoelma on hieno, ja lukukokemus oli todella miellyttävä ja herätti mielenkiintoa taas moneen uuteen suuntaan. Seuraavaksi haluaisin tutustua Jaan Krossiin runoilijana. Täytyykin käydä tarkistamassa, ovatko 20 nykyvirolaista runoilijaa pysyneet toivelistallani...

Jaan Kross Wikipediassa
Jaan Kross (1920—2007) at Pegasos — A literature related site in Finland
Jussi Kuusanmäki: Jaan Kross, historiallisen romaanin patriootti Tuglas-seuran sivuilla

lii5a valitsi Krossia arvontavoitokseen ja sai kirjan tänään Sampolassa.
Hyviä lukuhetkiä!

TBR-pino kasvoi taas. Krossilta olen jotakin lukenut ja aika paljon aikonut lukea... Kiitos, Tarna!

Tulipahan luettua, ainakin osittain... Vähän nyt tuntuu, että kun Kross kuuluu virolaisen kirjallisuuden keskeisiin teoksiin, niin onpahan tutustuttu. Ehkä minä kaipaan kirjoilta enemmän tapahtumia. Krossin historiallisissa teoksissa (ainakin näissä nyt lukemissani) on enimmäkseen päähenkilön monologia. Ainakaan tällä hetkellä en jaksanut paneutua enkä saanut oikein otetta tarinoista.

Kirja kävi yrittämässä vapautumista, mutta sille ei löytynyt ottajaa, joten toin takaisin kotiin ja luen loppuun.

Hm. Kun avasin tämän kirjan sivun, huomaan, että olen kirjoittanut kuusi vuotta sitten lukeneeni tämän kirjan tai ainakin osia siitä. Ehkä sitten vain osia, koska tällä sivustolla olen jättänyt kirjaan tbr-merkinnän eikä lukulistallani ole tätä ennestään. Joka tapauksessa, kun tämän nyt luin, en ainakaan muista lukeneeni tästä mitään ennestään.
Tunnetuista henkilöistähän nämä novellit kertovat ja kuulemma historialliset faktat pitävät paikkansa. Täytyy sanoa kuitenkin, että ainakaan tämän kirjan perusteella en vielä Krossista innostunut. Hyllystäni löytyy vielä muutama Krossin kirja (ei BC-rekattuja), joten jossain vaiheessa annan kyllä Krossille v ielä uuden mahdollisuuden.

Kiitos! Olen lukenut muutaman romaanin Krossilta aiemmin ja pitänyt kovasti. Eiköhän tämäkin miellytä :)