Lasta oli odotettu hartaasti, kotia valmisteltu, sukulaisia informoitu ja kummit valittu. Ainut mikä oli unohtunut, oli pienen tulokkaan valmisteleminen uuteen syntymäänsä uudessa kotimaassaan, hyvinvointivaltiossa maapallon toisella puolella.
---
Millaista on elää Suomessa, kun on pohjalainen sielu aasialaisessa kehossa? Millaisiin ristiriitoihin tummaihoinen lapsi törmää suomalaisessa koulussa, ja kuinka yhteiskunta ja työnantajat kohtelevat Suomessa värillisiä? Millaista on elää ilman suvun turvaverkkoa? Mitä kaikkea lasta ulkomailta adoptoitaessa tulisi ottaa huomioon?

Bangladeshissa vuonna 1978 syntyneen ja kaksivuotiaana eteläpohjalaiseen pienviljelijäperheeseen adoptoidun Anu Rohima Myllärin kirja on poikkeuksellinen ja koskettava kasvu- ja selviytymistarina ja ajatuksia herättävä kannanotto ajankohtaiseen adoptiokeskusteluun.

Mielenkiintoinen ja koskettava kirja. Välillä tuntui ettei voi mitenkään käsittää miten julmia ihmiset voivat olla "erilaista" ihmistä kohtaan. Kirjassa käsiteltiin adoptiota yleisestikin hyvin monesta eri näkökulmasta, eikä pelkästään Anu Myllärin elämää.

Otan kirjan illalla mukaan Jyväskylän BC-minimiittiin, josko Tintti olisi kiinnostunut lukemaan kirjan.

Sain kirjan keskiviikon tapaamisessa, mutta koska nettiyhteyteni ei toiminut pariin päivään, pääsin vasta nyt tekemään siitä merkinnän. Aloin tänään lukea kirjaa ja olen jo melkein puolivälissä, nopealukuinen tapaus siis. Kommentoin lisää kunhan luen kirjan loppuun.

Aion ottaa kirjan seuraavaan tapaamiseen mukaan, koska muistelen että muutkin olivat kiinnostuneita siitä.

Mielenkiintoinen kirja, mutta ei kovin hyvin kirjoitettu. Teksti oli jotenkin insinöörimäisen kuivakasta (sanoo insinööri :D). Olisin halunnut lukea enemmän Anu Myllärin omista kokemuksista ja ajatuksista. On toki hyvä että kirjassa kerrottiin kansainvälisestä adoptiosta yleisestikin, mutta olin odottanut että tarina olisi jotenkin henkilökohtaisempi.

Olen silti iloinen että sain lukea tämän kirjan. Kiitokset Kirvanalle! Kirja siirtynee eteenpäin seuraavassa tapaamisessa.

Kirja tuli seuraavaksi meille! Kiitos paljon!

No niin... tästähän sitten miitissä puhuttiinkin. Ja en tietenkään voinut olla päästämättä kirjaa käsistäni, luin sitä aina kun voin, ja tänään sain sen loppuun.
Aihe oli minusta hieno, ja olin kovin utelias tietämään siitä lisää. Oli hienoa saada kuulla Anun suusta kerrottuna kansainvälisestä adoptiosta ja sen hyvistä (?) ja huonoista puolista. Hyvät puolet kyllä tuntuivat jäävän vähän vähäisiksi välillä.
Niin, mietin tekstin kuivakkuutta, minusta rivien välistä monesti huokui katkeruus. Mutta lopulta katkeruus taisi olla enemmänkin Anun kohtaamaa rasismia kuin adoptiota kohtaan. Toisaalta oli ymmärrettävää että adoptiosta ei ollut niin paljon tietoa Anun aikoina, eikä häntä ja hänen perhettään ehkä voitu auttaa niin paljon kuin olisi ollut tarvis, esim. adoption tuomien molemminpuolisten (lapset & vanhemmat) psykologisten ongelmien kanssa.
Toisaalta kirjasta, vaikka se minusta oli ihan sujuvasti kirjoitettu, huokui kirjoittajan ikä. Vielä suurta viisautta siinä ei ehkä ollut, enemmänkin omia kokemuksia ja kiivaitakin ajatuksia, mutta kovin pehmennettyinä. Välillä tuntui että kirjoittaja olisi ehkä halunnut purkaa sydämensä avoimemminkin, mutta toisaalta ei pystynyt. Tai halunnut tehdä sitä julkisesti. Mikä on ihan ymmärrettävää, elämän varrella kohdatut asiat olivat hänelle varmasti kovin kipeitä.
Niinpä teksti jäi sitten vähän etäiseksi, kun sitä yritettiin pumpuloida ja toisaalta tuoda kipeitäkin asioita esiin, mutta juuri niin ettei niistä sitten tullutkaan koskettavia, kun sydäntä ei ihan oikeasti avattu.
Oli silti ilahduttavaa lukea Anun tarina, ja hienostihan hän on lopulta elämässä pärjännyt, päässyt Linnan juhliinkin! :) Toisilla on sinne vielä pitkä matka! :)

Sitten tämä kirja sai minut ajattelemaan paljon...minulla itselläni on muutama adoptoitu ystävä ja toiset jotka odottavat adoptiolasta tai ovat sen jo saaneet ja perheessäni vielä kasvatusveli ja itse olen kasvatuslapsi. (kasvatuslapsi on sellainen joka on tullut perheeseen myöhemmin ja ei saa esim. samaa sukunimeä tai peri vanhempia mutta muuten asuu perheessä kuten muut.). Niin, mietin vain että Anun tilanne oli varmasti erityisen spesiaali juuri koska hänet oli adoptoitu ulkomailta. Mutta kyllä ne tavallisetkin suomalaiset pulliaiset jotka on adoptoitu joutuvat kohtaamaan samat menetykset ja erilaisuuden tunteet ja muut. Että ihan samassa pinteessä sitä ollaan. Ja ihan samassa kiitollisuudessa kun tajuaa että millaista se oma elämä olisi saattanut olla jos ei olisi päässyt turvalliseen perheeseen, oli perheen omat ongelmat sitten mitkä tahansa. Ja ihan varmasti jokaisessa perheessä on omat pienet ja suuret kaapin paikan näyttönsä ja teatterinsa. Niin että en ihan allekirjoita sitä että adoptoidut lapset välttämättä joutuisivat kokemaan elämää kovin erilailla muihin verrattuna.

Ja sitten mietin ulkomaalais-/vähemmistökysymystä, juuri viime viikolla ruokakaupassa havahduin siihen että ryhmä romaani naisia osoitteli minua ja hihitteli ja sanoi kovaan ääneen että "hevostyttö." Ihan hätkähdin, olin tulossa koiran kanssa pitkältä metsäkävelyltä ja pujahdin kotimatkalla citymarkettiin ruokaostoksille, ja päällä oli verkkarit ja fleece ja lippis. Tämä herätti sitten ihmetystä romaaneissa sen verran että sitä piti kuulutella enemmänkin...Mutta hyvähän heidän oli kauniissa mekoissaan minulle hihiitellä! Olin vain kovin yllättynyt heidän reaktiostaan, jotenkin sitä varmaan vääristyneesti ajattelee että vähemmistöön kuuluvat ja varmaan itse monesti huomatuksi tulleet ihmiset jotenkin "ymmärtäisivät" erilaisuutta tai metsäläisvaatteita paremmin ja antaisivat sen mennä sormien välistä. Enpä ollut muistanutkaan miten joskus aikaisemmin mietin enemmänkin että kehtaako kauppaan mennä ulkoilureleissä, olisipa vähän kurja maailma jos ei kehtaisi... Niin mutta kumminkin, kaikenlaisia hihiittelijöitä meitä mahtuu sitten tähän maailmaan......
No jooo, tässä taisi olla kaikki mitä oli tällä kertaa sydämellä, katsotaan minne kirja seikkailee seuraavaksi.....

Niin, ja oli tässä vielä yksi hieno kohtakin tässä kirjassa...

“Naimisiin ei kannata mennä, jos haluaa tulla onnelliseksi.”
”Jos haluaa tehdä toisen onnelliseksi, silloin avioliitto on hyvä ratkaisu.”
-Pappi Anun ystävän häissä-

Kehitysmaalasten ystävänä olen joskus pohtinut, millainen on auttamisen "sosiaalinen jalanjälki" kun verrataan avunantoa paikalliselle yhteisölle, kummilapsitoimintaa ja adoptiota. Katyanille ja ketjulle kiitos tilaisuudesta tutustua yhteen puheenvuoroon.

Mielenkiintoinen kirja, joka herätti myös hämmentäviä ajatuksia.

Anu Mylläri on ilmeisen monitaitoinen ja rohkea nuori nainen, jonka ehkä vähävirikkeinen ja tunneköyhä lapsuusympäristö ei ole onneksi estänyt hänen myöhempiä aikaansaamisiaan. Hän on suorittanut koulunsa lisäksi asevelvollisuuden, hakeutunut sisukkaasti töihin mäkkäriin, malliksi ja au pairiksi, ja omistautunut viime vuosina kansainväliseen adoptioon liittyvään järjestötyöhön. Hän on matkustellut maailmalla ja on kielitaitoinen, ja kirjakin on syntynyt. Selviytymistarina!

Kirjassa on ainekset moneen, päällimmäisinä kolme: adoptiokoti ja adoptiovanhempien menetys, rasismin ja kiusaamisen kohtaaminen, sekä kansainväliseen adoptioon liittyvät tiedot ja kokemukset.

Kirjoittajan suhtautuminen adoptiovanhempiin on ristiriitainen. Toisaalta hän ymmärtää heitä ainakin jälkikäteen, toisaalta hän käyttää lapsuudenkokemuksistaan sanaa "vääryydet". Kaltoinkohtelusta ei varmaan ole ollut kyse, vaan vanhemmat eivät kaikissa asioissa ole olleet taitavimpia. Siinä suhteessa Anun tarina ei eroa monen syntyperäisen suomalaislapsen kokemuksista, mutta tärkeä varhainen kontakti vanhempiin on olosuhteiden vuoksi puuttunut.

Muisteluissa kerrotaan tarkkaan lapsuuden heinäpelloista ja korsimansikoista, mutta aikuisajan tarina on aukkoisempi. Minua olisi kiinnostanut tietää enemmän Anun koulutuksesta ja työkokemuksista, jotta voisin asettaa oikeaan valoon kaiken mitä hän sanoo kasvattajille ja kasvattajista. Nyt se tuntui paperinmakuiselta ja ulkokohtaiselta. Kirja ei ylipäätään ole tekstinä kovin innostava, ja pahimmillaan tunsin istuvani luennolla tai lukevani ylipitkää ja keskinkertaista yo-ainetta. Toki tekstistä löytyy myös aitoutta ja kypsää ajattelua.

Olisin toivonut, että kirjoittaja olisi fokusoinut teoksen siihen, mistä hän sanoo: Vaikeinta elämässäni on erilaisuuteni herättämä huomio. Hänellä onkin esimerkkejä paitsi loukkauksista ja siitä, miten nokkela tyttö niistä selvisi, myös siitä, mikä tuntui hyvältä suhtautumiselta. Lukijan on hyödyllistä saada muistijälkiä positiivisista menettelyistä ja nimenomaan käytännön kokemuksina. Kaikkihan me olemme teoriassa avoimia ja suvaitsevaisia.

- ruzena

Kiitos kirjasta edelliselle portaalle, tänään postitan sen *********lle.

Tulipas mukava yllätys postilaatikkoon. Kiitoksia paljon ruzenalle.

Kirja menee luettavien pinoon odottelemaan vähäksi aikaa.

Kiinnostava ja ajatuksia herättävä kirja. Voisi olla hyödyllistä luettavaa monelle ihmiselle. Luin tämän vielä toiseenkin kertaan ennen vapautusta.

P 265 junasta löytyy luettavaa jollekin matkustajalle :)