Ranskankielinen alkuteos 'L'enfant de sable', 1985, suomentanut Annikki Suni.

Takakannesta:
Niinpä minä olenkin päättänyt, että kahdeksas syntymä on oleva juhla, seremonioista suurin, ilo, joka kestää seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Sinusta tulee äiti, oikea äiti, sinä olet valtiatar, sillä sinä olet synnyttänyt pojan. Lapsi jonka saatat maailmaan on oleva miespuolinen, on oleva mies, ja hänen nimekseen tulee Ahmed, vaikka hän olisikin tyttö!"

Näin sopimus sinetöitiin! Vaimo ei voinut muuta kuin suostua. Hän totteli aviomiestään kuten tavallisesti mutta tunsi tällä kertaa päässeensä osalliseksi yhteiseen toimintaan. Vihdoinkin hän oli samassa juonessa miehensä kanssa. Hänen elämänsä saisi merkitystä; hän koki nousseensa arvoituksen laivaan, joka lähtisi purjehtimaan arvaamattomille kaukaisille merille.

Edit 2.12.2007
Kirja on lähdössä yllärinä eteenpäin. Hyvää joulua!

Voi kiitos, halonhakkaaja! Tahar Ben Jelloun on yksi toivelistakirjailijoistani, ja jos takakansitekstiin on yhtään luottaminen, on luvassa todella mielenkiintoinen teksti. Olen erinomaisen kiinnostunut juuri pohjoisafrikkalaisesta kirjallisuudesta, ja Marokossa syntynyt Tahar Ben Jelloun kuuluu ilman muuta joukkoon.
Sen verran googlasin, että sain selville kirjaa myös dramatisoidun; siitä on tehty yhden naisen monologi jota on esittänyt ainakin Sinikka Mokkila. Koko Kansan Kirjakerho on kustantanut oikeasti kiinnostavia teoksia. Olen niin innoissani, etten meinaa tuolilla pysyä.

KIITOS! Ja HYVÄÄ JOULUA!

Aloittamisen ongelma: on niin monta kohtaa mistä alkaa... Pohjoisafrikkalainen, jos kohta muukin afrikkalainen kirjallisuus kiinnostaa, ja luultavasti siksi olen aikoinaan tyrkännyt marokkolaisen Tahar Ben Jellounin nimen toivelistalleni. Hänen kirjoistaan en silloin vielä tiennyt mitään. Isä, mitä on rasismi? ei hirveästi innostanut, ja sen luettuani vähän pelkäsin tarttua Ben Jellounin muihin teoksiin; mitä jos hän osoittautuisi kaikissa teksteissään yhtä pitkäpiimäiseksi. Onneksi niin ei käynyt.

Aihe siis kiinnosti, mieheksi kasvatetun tytön/naisen tarina. Ihan mielenkiintoinen se onkin. Ja ehdottomasti universaali, onhan niin meillä kuin muuallakin ihmisiä, jotka kokevat syntyneensä väärään sukupuoleen. Ei siihen islamia tai arabikulttuuria tarvita.
Kiinnostus lisääntyi vielä kertomuksen edetessä; yksilön tragediasta se kasvaa kommentoimaan naisen asemaa muslimiyhteiskunnassa. Eikä se tee sitä ainoastaan Ahmedin kautta; Fatuma tuo omassa kertomuksessaan esiin vanhan naisen näkökulman ja kuvailee samalla myös Marokon muuttumista:
Sulkeuduttuani huoneeseeni olen katsonut mykkänä paikaltani, miten maani muuttaa: miehet ja historia, tasangot ja vuoristot, ruohoaavikot ja jopa taivas. Jäljelle jäävät naiset ja lapset. Aivan kuin jäisivät vartioimaan maata, mutta eivät he mitään vartioi. He tulevat ja menevät, touhuavat, pärjäävät. ...
Mitä Ahmedin murhenäytelmään tulee, on muistettava, ettei hän kokenut sitä alun perin sellaiseksi. Vanhemmat järkyttyvät aikuisen Ahmedin ilmoitettua aikovansa viedä miehen roolinsa pidemmälle kuin nämä ovat kaavailleet. Kertoessaan päätöksestään isälleen Ahmed ottaa kantaa naisen asemaan niin perheessä kuin yhteiskunnassakin vakuuttamalla tyytyväisyyttään rooliinsa miehenä:
... Minä hyväksyn tilanteeni, elän siinä ja vielä lisäksi pidän siitä. Se kiinnostaa minua. Se antaa minulle etuoikeuksia, joihin en ikinä muuten olisi päässyt tutustumaan. Se avaa minulle ovia, ja siitä minä pidän, vaikka se sitten sulkeekin minut lasikaappiin. ...
Kaiken kaikkiaan Seitsemäs portti esittää hienovaraisen analyysin marokkolaisesta yhteiskunnasta.

Mutta sehän ei Ben Jellounille riitä. Ei alkuunkaan. Juonta enemmän (ja ennen) ihastuin kieleen. Vaikka Ben Jelloun kirjoittaa ranskaksi — ei siis äidinkielellään — hänen kielessään on arabialaisen tekstin lumoa: pitkiä koristeellisia (runollisia) lauseita, jotka kulkevat silti sujuvasti eteenpäin. Oitis rakastuin hänen kerrontatyyliinsä. Fantastista! Tätä kirjaa oli pakko lukea ääneen, ja välillä piti palata lukemaan samaa kohtaa uudelleen toisen, kolmannen, neljännenkin kerran... Myös arabiankielisen kulttuurin kirjallisuuteen kuuluvaa toistoa Seitsemännessä portissa on vaikkakaan ei samalla tavoin kuin esimerkiksi Koraanissa tai — kaivaakseni esiin yhden suomenkielisen mutta sikäläistä kulttuuria edustavan viehättävän teoksen — Ranya ElRamlyn Auringon asemassa, joissa sama lause saattaa toistua kerta toisensa jälkeen. Ben Jelloun ei niinkään toistele lauseita — siksi juoni soljuukin joutuisasti — vaan kertaa tarinaa eri versioina useiden kertojien suulla.

Tarinaa tuottaa useampi kertoja, ja se ihastutti minua vähintään yhtä paljon kuin ensimmäisen kertojan kielikin. Heidän mukanaan Seitsemäs portti saa ulottuvuuden, joka ainakin minulle oli iso ja mielihyvää antava yllätys, se mikä teki tästä kirjasta kirjan: ajatuksia herättävän, hitaasti avautuvan, takaraivoon painuvan ja siellä edelleen elävän lukukokemuksen. Jokaisella kertojalla on oma näkemyksensä ja omintakeinen tyylinsä tarinoida. Olemassaolollaan mutta myös sanomallaan he muistuttavat Ahmedin tarinan olevan satua, fiktiota jota he tässä ja nyt rakentavat. Kyllä, Seitsemättä porttia voi ehdottomasti kutsua metafiktioksi, onhan se itsestään tietoista kaunokirjallisuutta, joka pistää pohtimaan todellisuuden ja fiktiivisen tekstin suhdetta. (No joo, tulikin kaiveltua määritelmiä, enhän minä ole kirjallisuudentutkimusta opiskellut.)
Minulle tämä metafiktiivinen puoli oli Seitsemännessä portissa kaikkein tärkeintä. Senpä vuoksi en ahdistunutkaan kuten monet muut lukijat näyttävät tehneen. (Tuli siis kurkittua muiden kappaleiden journaalejakin. Valitettavasti ei kukaan niistä harvoista, jotka tunnustivat pitäneensä kirjasta, enää muistanut miksi hän siitä oli tykännyt.) Ja jos ahdistus olisikin jossain vaiheessa orastanut, Ben Jellounin teoksen rinnalla lukemani Elias Canettin Marrakešin ääniä olisi taatusti kitkenyt moiset versot pois. Se sopikin oheislukemistoksi hyvin: sama maa mutta eri näkökulma ja jotenkin viileämpi kerronta. Nyt pitää tarkkaan miettiä, mihin tartun seuraavaksi. Jotakin toisenlaista sen pitää olla; haluan Seitsemännelle portille paikan mielessäni vielä pitkään. (Siinä muuten onkin bookcrossingin huono puoli; lukemisesta on tullut jossain määrin suorittamista — uusi kirja heti edellisen loputtua — eikä teksti saa rauhassa muhia mielessä lukemisensa jälkeen.)

Seitsemännen portin lukeminen on siis tältä erää päättynyt mutta lukukokemus sen kun jatkuu. Mahtavaa! (Puhumattakaan siitä, että hyllyssä odottaa vielä lukuvuoroaan Tahar Ben Jellounin palkittu Pyhä yö, jota jossain on muuten kutsuttu tämän lukemani kirjan jatko-osaksikin. Oi onnea.)

Uskomattoman paljon kiitoksia, halonhakkaaja!
Alkuperäinen aikomukseni oli viedä Seitsemäs portti tarjolle tamperelaisten miittiin, mutta enpäs teekään niin. halonhakkaaja, luotan siihen, ettet pahasti mutristele vaikka siirränkin kirjan epämääräiseksi ajaksi pysyväiskokoelmaani. Enkä edes varmasti lupaa lukea sitä kokonaan uudelleen; mutta ainakin pätkiä siitä tulee taatusti kuulumaan näiden seinien sisäpuolella. Sitä paitsi uskon sen jo ihan esineenäkin toimivan yhdenlaisena muistinvirkistäjänä. Tästä lukukokemuksesta haluan pitää kiinni.
Aion muuten pikapuoliin muovittaa kirjan, koska suojakannelle (Philippe Lafondin kansikuva sopii kirjaan todella hyvin!) kiillon antava kalvo lohkeilee jo nyt. Ei sinulla varmaan mitään sitäkään vastaan ole?


Tahar Ben Jelloun Gummeruksen sivuilla
Tahar Ben Jelloun Wikipediassa
Le site officiel de Tahar Ben Jelloun
Tahar Ben Jelloun at the Emory University Poscolonial Studies site

Löysin Metson vaihtohyllystä itselleni ihan oman Seitsemännen portin. Tämä kappale on nyt varattu CatharinaL:lle.

Toivottavasti viihdyt kirjan parissa, CL.

Kiitos! Tarna pelkäsi/toivoi, että pureskelisin Tahar Ben Jellounia yhtä perusteellisesti kuin Aino Kallaksen jo surullisenkuuluisaksi muuttunutta Marokon-matkaa :-) Mukava oli taas tavata, vaikka en lupaakaan tämän kirjan suhteen mitään... Tahar Ben Jelloun ja hänen tuotantonsa ovat jostain syystä jääneet minulle kovin etäisiksi, vaikka olen häntä siis kauan sitten lukenutkin. Taas se opitaan, ettei yksistään klassikkostatuksen vuoksi kannata koskaan ryhtyä kirjaa lukemaan.

Juttu lensi tänään kahvilassa vinhasti mormoneista Ville Haapasaloon ja tamperelaiskirjailijoista eteiskirjahyllyjen olemuksiin. Taisipa olla naapuripöydissäkin istuvilla korvat höröllä ja suu korvissa. Katsotaan nyt, saadaanko seuraavalla istunnolla aikaan yhtä kovaa tarinaa Seitsemännestä portista.

Ainakin huomaan varustautuvani niin kuin kovaankin koitokseen: bufferina luen tässä ensin muut Tarnan kassista löytyneet kirjat ja muutamia muitakin ennen kuin uskaltaudun varsinaiseen asiaan.

Arabi- ja muslimikulttuureissa on Kauniita, Rumia ja Kaikenlaisia asioita, mutta tiedostan että minulle ne jäävät leijumaan ilmaan eivätkä löydä jalansijaa. Esineellistän lähes kaiken enkä näe muuta kuin konkreettisen pinnan. Tästä kirjasta oli helppo olettaa kulttuurisia koodeja, joiden avulla oikeaan viiteryhmään kuuluvan henkilön pitäisi pintavilkaisulla oivaltaa, missä syvyyksissä mennään. Minulle islam on lähtökohtaisesti luoksepääsemätön, suljettu portti.

Siitä huolimatta kirjan asetelma näkyy selkeänä: perinteinen islamilainen kulttuuri ja kollektiivinen tajunta murrosvaiheessa, Marokon historia ja kolonialismin vaikea perintö, naisten asema ja emansipaatio, sukupuolten ja yksilöiden roolimuutokset... Erilaiset ja eriasteiset alistuskonstruktiot kulttuur(e)issa ja hallintorakenteissa... Konteksti, jossa toimijoiden pitää suhtautua ja sopeutua parhaansa mukaan.

Kirja puolestaan tekee parhaansa johdattaakseen lukijan (minutkin) seitsemän portin läpi. Se rakentuu niin, että jokainen lukija (ei ainoastaan muslimi, marokkolainen tai ranskanmarokkolainen) pystyy muodostamaan prosessin aikana ehjän tulkinnan tarinasta/tarinoista/näiden muodostamasta tarina-/tarinointikokonaisuudesta oman (ja ehkä prosessin aikana omaksutun) kulttuurisen koodistonsa avulla. Siksi pääpaino on narratiivisissa rakenteissa. Salakavalat kertojavaihdokset, lisääntyvät maininnat kerrontapaikoista ja yleisön reaktioista, vaihtuvat näkökulmat päähenkilö Ahmed-Zahraan... Teos rakentuu näiden varassa ja hyvin konkreettisesti lukijan silmien edessä. Sillä, mihin (jos mihinkään) kirjan rakenne pohjaa tai viittaa, ei lopulta ole määräävää merkitystä.

Päähenkilön sisäisen identiteetin etsintä konkretisoidaan lukijalle muuntuneessa, eri tasolle nostetussa muodossa, kerrontarakenteen ongelmina eli tarinan identiteetin etsintänä. Ahmed-Zahra jää tarinan/opetuksen havainnollistusvälineeksi, keinotekoiseksi pisteeksi, johon kaikki prosessissa ankkuroituu ja peilautuu. Ahmed-Zahra on alleviivatusti romaanihenkilö, paperia, kirjaimia ja sanoja niiden perimmäisessä merkityksessä. Ydin tuodaan kuorelle, näkyviin... ja mitä sitten tapahtuukaan?

Kirjallisuustiede on niin äärimmäisellä tavalla läsnä tässä teoksessa, että tekee mieli suorastaan nostaa teoria toimijaksi. Reseptioestetiikka pohjaa tekijän kuolemaan tai ainakin kulttuuriseen tekijän häivyttämiseen ja tekijyyden hajoamiseen, siirtymiseen vastaanottajan/tulkitsijan päähän. Tulkinta ja kääntäminen eli tarinanvälittämisen mekaniikka… Mitä tämä voisi tarkoittaa allegorisesti? Huomion kiinnittämistä kulttuurin ja ideologioiden murrokseen: tapojen ja hierarkioiden höltyminen, vanhojen ja uusien rakenteiden murtuminen, uskon ja olemassaolon olemuksen muuttuminen, paineenalaisena pakollinen assimilaatio, rationaalisen tietoinenkin kulttuurimuutos, muutos valtasuhteissa ja sosiaalisissa konstruktioissa? Toimijoiden yhteistyön korostuminen auktoriteetti-tekijän sijaan? Voidaanko rytmi ja tauot kerrontahetkien välillä, tarinan jatkumisen odottaminen ja lopulta odottamiseen kyllästyminen lukea suorana viittauksena Marokon yhteiskunnalliseen tilanteeseen?

Kirjan kohderyhmiä lienevät nykyaikainen (tai: 80-lukulainen, 80-luvulla vallinneita kirjallisuus- ja kulttuuriteorioita tunteva) länsimainen ja/tai länsimaissa toimiva yleisö. Tämä on korostetusti tarina eikä kirja, tarina tulkinnasta ja tulkinnan kohteesta; tämä on prosessi jossa tarina kasvattaa uuden kerroksen jokaisen uuden tason/tahon tulkinnassa. Nurin käännettyä sipulinkuorintaa. Näin ajateltuna kirjan voisi ajatella vertauttavan/törmäyttävän perinteet ja islamin 1980-luvun muodikkaaseen eurooppalaiseen (post)moderniin sekä tasa-arvoa hakeviin individualistista reseptiota korostaviin ajatussuuntiin ja postkolonialismiin. Ensin ajattelin yhdistelmän olevan todellakin äärimmäisen ikonoklastinen; mutta sitten aloin huomata yhtäläisyyksiä menneen ja nykyisen välillä.

Mielenkiinto itse päähenkilön, Ahmed-Zahran, perustason tarinaa kohtaan lopahtaa viimeistään Ahmedin vaimon kuoleman jälkeen. Silloin siirrytään eteenpäin Ahmed-Zahran identiteetin ja Marokon identiteetin tasoille, ja fokus ohjautuu yhä syvemmälle metakerroksiin. Päättämättömyys ja häilyvyys joka tasolla, sisäkkäiskuulijoiden ja -kertojien tulkintayritykset joilla jokainen haluaa antaa tarinalle omanlaisensa, oikeimmalta tuntuvan merkityksen tai nostaa ainakin sen päällimmäiseksi... Kirja muistuttaa Pavićin Kasaarisanakirjaa (1984): http://www.bookcrossing.com/journal/3411562/, joskin Kasaarisanakirjassa väline ja viesti, tarina ja kerronta tukevat toisiaan saumattomasti; kun taas Seitsemännessä portissa ne törmäytetään. Luku 10, "Kertoja jonka omat lauseet nielaisivat", voisi olla tietoinen interteksti. (Se muistuttaa tyylillisestikin Pavićia: kirjan kauneimmat 2,5 sivua.) Luvun 17, "Sokea trubaduuri", buenosairesilaisen (ailleurs!) kertojan taas onnistuin tunnistamaan Borgesiksi; mutta sitä, mihin henkilöhahmoihinsa B. luvussa viittaa, en äkkiseltään pysty muistamaan. Kirjallisuushistoriallisia viitteitä bongaillessa ja arvaillessa voisi iloitella tunnin jos toisenkin... Oletan, että tarinoiden, tyylien ja tulkintojen mukana marssitaan melko villisti (jopa parodioiden?) jostain hyvin kaukaa nykypäivään. Oletan myös, että etenkin vanhimman kerrostuman intertekstit eivät välttämättä ole suomalaisille lukijoille yhtä tuttuja kuin Borges tai Pavić. Joka tapauksessa: myös intertekstuaalisuus tukee kirjan tasoja lävistävää teemaa merkitysjärjestelmien muutoksista.

Muuallakin, epäsäännöllisin välein niin kuin narratiivisesti häilyvässä teoksessa pitääkin, teksti on jopa pakahduttavan kaunista. Kerrontatasojen etäännyttävästä vaikutuksesta ja tietoisesta pohjanpudottamisesta johtuen kauneus jää puhtaasti esteettiseksi elämykseksi, ilmassa leijuvaksi. En jaksa olla kiusaantunut siitä, etten ymmärrä kulttuurisia merkitysjärjestelmiä tai osaa asettaa asioita aivan oikeaan kontekstiin, että luen väärin. Sehän taitaa olla aivan oletusarvoista. Kirja siis lopulta vapauttaa myös kulttuurisen lähtökohtansa sitoman lukijan (ja, ainakin omassa tulkinnassani, kaikkein piilotetuimmalla tasolla kyseenalaistaa ja kääntää päälaelleen sidontasuhteet ja -prosessit).

Kirjan loppuosa, sen jälkeen kun sadunkertojien tori on tyhjennetty ja länsimaistettu ja paikalle ilmaantuu kahdeksan kuukautta myöhemmin kolme uutta kertojaa, nousee sellaisiin sfääreihin, että osio oli pakko lukea kolmeen kertaan, joka kerta lähes henkeä haukkoen. Kieli on äärimmäisen runollista ja koskettavaa, jälleen puhtaasti esteettisessä mielessä, iloisesti vailla kulttuurista kaikupohjaa. Kaikki mikä vaatii muistamista; kaikki mikä on kiellettyä; kaikki mikä on häilyvää ja imaginaarista; kaikki mikä on polyfonista... Sehän on (myös) runoutta!

Tämä viimeinen portti on joka tasolla auki, avattu, avoin... Se on taso, josta käsin pääsemme halutessamme operoimaan jokaisella Ahmed-Zahran tarinaan yhtyvällä kerronta- ja tulkintatasolla. Jokainen, joka on lukenut Ahmed-Zahran tarinan, on viimeistään tässä vaiheessa osallistunut sen luomiseen (=tulkitsemiseen) ja antanut sille jotain itsestään.

Miten kertoa tällainen tarina? Miten vastaanottaa ja tulkita se? Miten suhtautua sisäkkäistarinan yleisön tulkintoihin ja olettamuksiin/odotuksiin tarinan juonen kehittymisestä? Miten suhteuttaa toisiinsa eri kertojien osin rinnakkaisetkin tulkinnat? Montako tarinaa tässä lopultakin on; vaiko vain yksi? Miten lukea sisäkkäisyleisön yläpuolella, metatason metatasolla? Millä tavoin tuo luenta poikkeaa sisäkkäistason luennasta? Ja, tärkeimpänä kaikista: miten teos muodostuu näiden tasojen ja suhteiden yhteisvaikutuksesta? Loppujen lopuksi "postmoderneilta" vaikuttavat reseptiot ovat olemassa myös ikiaikaisen sadunkerronnan ja suullisen perinteen ytimessä. Ehkä Ben Jellounin voisi nähdä tekstin avulla visioivan optimistista, tasa-arvoista tulevaisuutta, jossa perinteet kohtaavat mutta kaikesta huolimatta säilyttävät ominaislaatunsa, jossa sekä kirjallisella että suullisella perinteellä, kaikkien tarinoilla, on lopulta sijansa ja yhteisvaikutuksensa?

Omassa luennassani teos siis aukeaa syvimmällä tasollaan vahvasti postkolonialistiseen suuntaan… Saatan heitellä kirjan loppuosasta vielä lisää, kunhan saan sitä enemmän pureksittua.

Jotain tämäntapaista:

1) Mitä tapahtuu, kun kirjailija alkaa kirjoittaa kuin kirjallisuustieteilijä? Vääristyykö kirjallisuus silloin? Jos, niin mihin suuntaan? 2) Mitä kirjoitetulle sanalle tapahtuu, kun sen ottavatkin haltuunsa kertojat, suullinen perinne? Miten se vääristyy? Saako se vääristyä, tai pitääkö sen vääristyä kirjalllisuuden ja kulttuuri(e)n kehittyessä? Mihin kehitys ja emansipaatio johtavat? Vääristyykö perinne liikaa? Mitä on tai mitä voisi olla hybridisaatio? Onko parempi pidättäytyä perinteisissä tavoissa/vaatimuksissa vai emansipoitua ja pyrkiä nykymuodin mukaiseen tasa-arvoon, vaikka se olisi ristiriidassa perinteen kanssa ja muuttaisi perinnettä kenties peruuttamattomasti? Ovatko muutos, kehitys, emansipaatio lopulta mahdollisia (tai miten pitkälle ne ovat) ilman positivismia tai nihilismiä, arvotyhjiö-postmodernismia? Ja 3) Kumpi painaa enemmän: perinteinen suullinen perinne vai "nykyaikainen" kirjallinen? Kummassa ääripäässä Ben Jelloun käy enemmän heiluriliikkeessään? Palaako reseptiota korostava metodi todella ohi kanonisoidun tekstin takaisin suulliseen, jossa jokainen kertoja ja kuulija lisää tarinaan jotain omaansa ja on oikeutettu niin tekemään? Vai rakentuuko kokonaan uusi kerronnan/olemisen kulttuuri, jonne jokainen hakee oikeutuksensa? Mitkä sen rajoitukset ovat? Onko uudelleenrakentuminen mahdollista vain imaginäärisessä ulottuvuudessa, mielikuvituksessa, kielessä ja tekstissä? Onko kieli tehokkaampi vapautumisen ja vapauttamisen kuin alistamisen ja kontrollin väline? Ja peräti 4) Missä määrin tarinoiden kertominen länsieurooppalaiselle yleisölle alistaa tarinat siirtomaatavaraksi, kaupalliseksi feminiiniksi? Mitä eri viitekehyksestä lukeminen/kuluttaminen, tulkitsijan vapaa liikkuvuus, lopulta tekee tarinoille? Vertautuuko ylipäätään tulkitsemisakti, yhden merkityksen luominen ja kiinnittäminen, yhden ideologian/merkitysjärjestelmän tyranniaan, oli se sitten kolonialismia tai islamisaatiota?

Näitä asioita ei ratkaistu 1980-luvulla, eikä subjektien vapautumista ole visionäärien näkemissä mitoissa vielä koettu. Yhden/koko Ahmed-Zahra-tarinan tapaan on ehkä siirrytty/jääty elämään tarinoissa, kuvitteellisissa maailmoissa, todellisuuden muuttamisen sijaan? Toisaalta tarinat kertovat ja projisoivat itseensä aina etupäässä maailmasta, jossa ne kerrotaan. Minä uskon vahvasti siihen, että tarinoita tutkimalla ja tulkitsemalla siis myös voidaan ymmärtää, tutkia, opettaa ja lopulta muuttaakin vallitsevaa yhteiskunnallista tai ideologista todellisuutta.

Googlettelin ja sain selville, ettei Seitsemäs portti suinkaan ole ensimmäinen tai ainoa samoilla teemoilla operoiva teos; ilmeisesti paljon lisää löytyy, mutta kirjailijat eivät yleensä ole Maghrebin ja/tai Ranskan ulkopuolella tunnettuja. Joka tapauksessa kirja oli minulle tämän vuoden parhaita lukukokemuksia. Kiitos, Tarna! Jätän kirjan ainakin joksikin aikaa pysyväiskokoelmaani, mutta lainaan sitä oikein mielelläni kiinnostuneille.

***

BONUS (ääniraita)

Mieleen tuli jostain käsittämättömästä syystä musiikkivideo, yksi 80-luvun suosikeistani. Marokkoon ja Ahmed-Zahraan yhdistettynä videoteos on ainakin vinkeä. Kai tällainen pop-ikonoklastinen [! (!)] näkökulmakin sopii tarinankerronnan jatkoksi?
Eurythmics: Shame (1987): https://vimeo.com/211687311

Kirjan saa seuraavaksi cazfi, joka tosin väittää hukanneensa bc-tunnukset. On joka tapauksessa kiintoisaa kuulla, mistä suunnasta hän tunki kirjaan sisään ja mistä putkahti ulos!

En minä ole hukannut tunnuksia, vaan bookcrossing.com sanoo "server error" aina kun yritän sitä käyttää.