Vuoden 2002 Tieto-Finlandian voittajasta en ole missään nimessä valmis lopullisesti luopumaan, vaikka sen rekisteröinkin jälleen yhtä lainassa käyntiä varten.

Tämä on kirja, joka jokaisen elävän olennon pitäisi lukea.

Ursan sivuilta kirjan takakansitekstit leikaten:
Ihmiskuntaa on aina askarruttanut elämän ja olemassaolon tarkoitus. Vastauksia on etsitty ihmisestä itsestään, mutta saattaisiko ratkaisu löytyä maailmankaikkeudesta?
Elämää on viime vuosina löydetty maapallolta oloista, joista sitä ei aiemmin arvattu etsiäkään: esimerkiksi syvältä kallioiden sisältä ja valtamerten pohjien tuliperäisistä savuttajista. Maasta on vaikea löytää paikkaa, jonne elämä ei olisi tunkeutunut.
Voisiko elämää olla kehittynyt muuallekin? Luonnonlait vaikuttavatkin mittatilaustyönä elämää varten räätälöidyiltä, aivan kuin maailmankaikkeuden tarkoituksena olisi synnyttää elämää. Jos näin on, missä kaikki muut sitten ovat?
Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja valloittaa avaruuden ja tutustuttaa lukijansa siinä sivussa uuteen tieteenalaan, astrobiologiaan. Luonnontieteiden lisäksi hän ammentaa aiheensa muun muassa kulttuuriantropologiasta, taiteesta ja scifi-kirjallisuudesta.

Metropoliitta Ambrosius perustelee Tieto-Finlandia valintaansa muunmuassa näin:
Teos täyttää monin tavoin erinomaisesti "ansiokkaan suomalaisen tietoteoksen" kriteerit. -- Se on kirjoitettu myös meille humanisteille ymmärrettävällä ja mukaansatempaavalla tavalla.

Edit 20-Mar-07:
Myntin jälkeen myös CatharinaL tarvitsee perustiedot elämästä.

Konjakkimiitistä lainaan. Kiitos. Saattaa tosin mennä jonkin aikaa, ennen kuin tätä ehdin aloittaa.
Kiinnostavalta kuitenkin näyttää.

Nyt minäkin saan opastusta! Kiitos. Yritän lukea mahdollisimman pian eli siis jossain raossa.

Ensikommenttina: arvostan Ambrosiuksen huumorintajua :-)

P.S. Hyi, kuinka haisen tupakalle. Kirjakin täytynee tuulettaa Pyynikin Portin jäljiltä.

Onpa tämän lukeminen venähtänyt! Nyt kuitenkin kommentteja tuoreeltaan.

***

Avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja valloittaa avaruuden!

Tuula Lehtisen työ Planisphère (1991) kannessa yllätti, hykerrytti, ärsyttikin. Pidän Lehtisen teoksista kovasti, ja tein tietoisen päätöksen puskea tähän puuhun perä edellä. Siis ennakoimalla kannen perusteella, mitä tuleman pitää.

Lehtisen töissä viehättää arkipäiväistetty ornamentiikka. Kuva-aiheet esitellään kuin olohuoneen tapetilla, merkityksettöminä esineinä, taustastaan ja asiayhteydestään irrotettuina pintoina.

Planisfääri on kahden pallonpuolikkaan tasoesitys. Se edustaa paitsi fyysistä pintaa myös tekijänsä kuvitteellista tai tarkoitushakuista visiota. Planisfääriksi kutsutaan myös tähtitaivaan havainnoijan apuvälinettä, päällekkäisistä kiekoista tai kalvoista koostuvaa tähtikarttaa.

Planisphèressä on pallo, jonka puoliskot erottuvat väreiltään ja teemoiltaan yön ja päivän tapaan. Vasemmanpuoleisessa on mustalla pohjalla spiraaligalakseja, pyrstötähtiä ja muita taivaankappaleita. Oikeanpuoleisessa on valkoisella pohjalla kierteiskotiloita, kampasimpukoita ja muita alkumeren fossiileja. Kaiken taustalla, päällekkäiskuvana, on uskonnollisia ja myyttisiä symboleita vilisevä kalvo: käärmeitä, Apis-härkiä, kuita, tähtiä, torneja, kuusikantoja, apinoita, obeliskeja, siksak-muotoja, portteja.

Planisphère voidaan tulkita jonkinlaisena yleiskosmologiana ja ajatuksina siitä, mitä uskonto ja jumalat oikeastaan ovat suhteessa luonnonilmiöihin. Mutta mitä teosvalinnalla halutaan tämän kirjan kannessa sanoa? Että maailmankaikkeus on meille vain kauniita kuvia? Sattuman heittelemiä esineitä tyylikkäästi järjestäytyneinä perusosasina? Onko kirjakin kokoelma kaksiulotteisia kuvia kotoisasti esittävässä muodossa: ei matematiikkaa humanisteille?

***

Kansikuva-aatosten jälkeen siirryin kevyemmän puoliskon eli itse tekstin pariin. Valitsemalleen tielle uskollisena tämä piru eteni taas perä edellä, lopusta alkuun.

Jutustelu loikkii kauniista kuvasta toiseen, mutta pysyy tiukasti muotonsa puitteissa. Jokaisen luvun loppukappaleessa palataan kiltisti alkuasetelmaan ja viimeistellään metafora. (Haiskahtaa Hofstadterilta, kuinkas muuten.) Välillä taas olo on kuin proosamuotoisen haikun lukijalla—ja kas, Issan runohan se sieltä (s. 17)! Ennalta-arvattavuudesta on kuitenkin hyötyä: teos pysyy kaiken aikaa mukavasti hallinnassa. Se onkin eduksi näistä jutuista lukiessa.

Jutun jouhevuus ja aiheiden runsaus tekevät kirjasta kovasti siteerattavaa tavaraa. Muodikas letkeys kuitenkin puuduttaa suurina annoksina ja alkaa vaikuttaa viihdyttäjäpersoonan iloittelulta ja ähäkutti-kuittailulta. Räväkkyyttä haetaan reippailla väitteillä tyyliin "Michel de Montaigne, humanisteista suurin" tai "Vihreät: tuhoisa uususkonto", ja lukujen nimet huutavat hyllynäkyvyyttä:

1. Marsin sotavaltias potkukelkassa
2. Seksiä keittiössä ja makkarissa
[--]
10. Rauni-Leenan kanssa pukuhuoneessa
12. Onk mulkukka soittanu?
jne.

Jossain suositeltiin kirjaa koululaisille ja sohvaperunoille. Voi olla; mielestäni kohderyhmänä olemme kylläkin osoittelevuuteen saakka me humanistit. Kirjaa kansoittavat ufoukkelit, multiversumit ja syvänmeren oudot elävät; jugurttipurkkidesign ja klassinen kirjallisuus. Ei siis lainkaan matematiikkaa tai muuta vaikeaa. Epi-oinopa-ponton sentään! Humanisteja viihdytetään meille tuttuun maailmaan liittyvillä kotoisilla detaljeilla.

Ja sohvalta kajahtaa homeerinen nauru.

Maailmankaikkeus on hauska paikka, siitä on syytä iloita!

***

Kirja on taas cazfin hyllyssä. Seuraavana takaisin myntille!

Kirja on nyt taas vaihteeksi minulla. Lukupinoon.

Luin eilen prologin iltasaduksi. Tästä voi tulla mielenkiintoista.

("Vähemmän julistusta", ehdotti toimittaja. "Älä hauku heti alkuun lukijoita", neuvoi äksä.)
Jos kirjoittaja on ottanut ohjeista onkeensa, en edes halua tietää, millaista teksti on tätä ennen ollut...

Ans kattoo nyt, kunhan päästään itse asiaan. Prologista tuli vain sellainen kuva, että Esko-setä säälivästi hymyillen tapauttaa tyhmempiään (=lukijoita) päälaelle.