Käpylän kirjaston vaihtohyllystä poimittu. Mietitytti onko romaani vai kuitenkin omaelämäkerrallinen teos, jota kutsuu romaaniksi? Tulee heti mieleen Härkösen Loppuunkäsitelty.

"Ei pitäisi asioida Pitkänsillan väärällä puolella, sieltä saa kyseenalaisia vaikutteita." Muistan kun olin Erik Tawaststjernan iltasihteerinä kirjoittamassa sanelusta Sibelius-elämäkertasarjan viidettä osaa joskus 1980-luvulla; Erik varoitti muuttamasta asumaan Pitkänsillan väärälle puolelle 🙂. Vielä olen siltä kohtalolta välttynyt.
"Historia pitää tuntea, ettei ihmiskunta toistaiseksi samoja virheitä uuelleen, mutta kun ne toistaa vaan." Itänaapurissa Tsaari Vladimir Julma on lukenut historiaa kuin piru Raamattua ja yrittää palauttaa Äiti Venäjälle sen ikivanhoja rajoja. Tosin kostonhimoinen ja turhautunut Tsaari on päättänyt tehdä kansanmurhan á la Stalin, kun Ukraina ei antautunutkaan suuren ja mahtavan edessä.

Suurin osa minunkin ystävistäni on minua vanhempia eikä lapsia ole, jään siis maahanmuuttajien armoille, jos en ymmärrä kuolla ajoissa. Koirahoitajanikin ovat yli 8-kymppisiä, paitsi työkaverini, mutta hänen kanssaan olisi kiva matkustaa. En siis taida voida ottaa uutta koiraa, kun nykyisestä aika jättää.
Tällä hetkellä, terveenä, on sellainen olo, että sädetykseen ja sytostaatteihin en lähtisi, jos syöpä löytyisi, puukolla saisi poistaa sen mikä poistettavissa on. Aika lailla kaikki mitä haluan nähdä tai tehdä on tehty, mitä nyt kirjoja on hirveä määrä lukematta. Ei tämä elämä valitettavasti parane loppua kohti ja tulen muistisairaiden suvuista, järki-kultakin siis jossain kohtaa viedään, jos liian vanhaksi elän. Kuolemisessa pelkään kipua tai kärsimystä, koska olen mamis.
Olen käynyt Splitissä, tykkäsin. Kroatia kaiken kaikkiaan oli positiivinen yllätys.

Kääks! Tunnenkohan Riston? Tunnen nimittäin yhden Härkösen pitkäaikaisen kustannustoimittajan ja tämä "romaani" tuntuu koko ajan enemmän muistelmalta... Oikealla kustannustoimittajalla tosin on vain yksi lapsi. Tietääkseni.

Kun minä kirjoitin kirjaa, otin töistä talvilomaa ja menin koiran kanssa mökille. Ei kavereita, ei omaa kirjahyllyä eikä silloin ollut somea. Tai jos oli, niin ei minulla. En myöskään ollut bookcrossaaja. Säännölliset rutiinit eli lenkit koiran kanssa loivat hyvät raamit päiville ja annoin vasta illalla itselleni luvan katsoa telkkaria. Jälkeä syntyi, mutta siihen vaadittiin se retriitti.
Erosin kirkosta, kun Johanneksen seurakunta luopui kangaspuista. Ainoa, mitä olin saanut kirkollisveroillani, kun en siis niitä kirkkohäitäkään ole sulhasen puuttuessa saanut. Sain seurakunnalta kirjeen, jossa he pahoittelivat eroani ja kysyivät voisiko kirkko tehdä jotain, mikä muuttaisi mieleni. Kerroin heille kangaspuista. He eivät ole vastanneet. Ehkä he odottivat jotain muuta syytä.
Papparaisen kuolinilmoituksessa oli painovirhe, jota veljeni ei ollut huomannut (HS oli lähettänyt vedoksen hänelle tarkistettavaksi). Luki "Kiitäen" kun piti lukea "Kiittäen". Tiesimme kuka Taivaassa nauraa (Kokkolan Mummin sanonta).

Minullakin oli nuorena Luen-kaiken-keskitysleireistä -kausi, mutta kun se loppui, en ole juuri alan kirjoja lukenut. Auschwitzissa halusin käydä, matkalaukku- ja silmälasivuoret auttoivat hahmottamaan mitä kuusi miljoonaa ihmistä todella tarkoitti, mutta kaikkein korneinta oli kuitenkin saksalainen perinpohjaisuus: Vuosia jokaisesta leiriin tulijasta otettiin valokuva kolmesta vinkkelistä ja tehtiin paperit. Heille keksittiin kuolinsyyt. Vasta loppupuolella tuli niin kiire, että valokuvauksesta luovuttiin ja siirryttiin tatuointiin. Miksi nähdä tämä vaiva, jos tarkoitus oli tappaa nämä ihmiset? Jos Saksa olisi säilynyt sodan voittajana, kuka näitä dokumentteja olisi lueskellut? Ja kun niin ei käynyt eikä aineistoa ei ehditty tuhota kuin pieni määrä, niin siinä voittajilla oli harvinaisen hyvää todistusaineistoa natseja vastaan.
En hetkeäkään uskottele itselleni, että olisin ollut urhea vastarintaliikkeen jäsen ja henkeni kaupalla piilotellut juutalaisia, ellei joku olisi oikeasti ollut bestikseni. En usko että olisin ollut kiihkonatsi, olisin varmaan ollut niitä, jotka käänsivät katseensa. Eikä tarvitse kuin katsoa miten Trump sai kannattajansa hyökkäämään Senaattiin, niin voi kuvitella että samoista naruista on Aatu kansalaisiaan vedellyt. Ehkä tyhmin motto ikinä on:"Kyllä kansa tietää!"
Se, mikä on käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta, on että se kansa, jolle nämä hirveydet on tehty ja joka kailottaa ettei holokaustia saa koskaan unohtaa, on sulkenut palestiinalaiset ghettoon.

Juuri sen jälkeen, kun Tapi kertoi lempiraflansa olevan Bangkokissa ja pihvin maksavan 150€, voisi kuvitella että on ironiaa sanoa:
"Mahtavaa ettei hän elvistele rahoillaan. Toteaa vain tosiasiat."
Olen tavannut yhden ihmisen, joka pystyi päästelemään suustaan samantyylisiä asioita olematta lainkaan pröystäilevä, mutta hän olikin suomenruotsalainen. Hän kertoi, miten heidän kartanonsa jäi neukkulaisille Porkkalassa.
"Oi-voi, mitäs te sitten teitte?"
"Ostimme Larsvikin kartanon."
"Aivan. Tietenkin."
Tai kun hän kertoi lähteneensä useaksi vuodeksi miehensä kanssa Ruotsiin, jossa oli paremmat ratsastusvalmentajat:
"Kuningas oli niin kiltti, että antoi meille talon käyttöön."
"No olipas hän kiltti kuningas. Ratsastiko miehenne myös?"
"Kyllä hän osasi ratsastaa, mutta ei samalla tasolla kuin minä."
"Mitä hän teki Ruotsissa?"
"Jaa, hän kai luki aika paljon."
Olin kyllä ajatellut työntekoa, silly me.

Puukotettu filosofikin on tosielämästä - Esa Saarista puukotti joku hänen luennollaan istunut. Ei saanut tuomiota, eli todettiin ilmeisesti syyntakeettomaksi, sillä kai nyt sentään Esa Saarisen puukottaminen on rikos, vaikkei ehkä kaikkien mielestä.
Myös vuorenseinää päin lentänyt lentokapteeni oli oikeasti olemassa, mutta ei hän matkustajia ajatellut. Hän oli menettämässä näkönsä, ja jos hän ei voisi lentää, ei elämä ollut elämisen arvoista. Tapauksen jälkeen käytiin keskustelua siitä, miten hänen masennuksensa ei ollut tullut työpaikan tietoon ja missä menee lääkärin vaitiolovelvollisuuden raja. Vaitiolovelvollisuutta ei olisi tarvinnut rikkoa, jos "olisi pantu kortti hyllylle", tässä tapauksessa lentolupakortti.

Naurattaa, kun on niin paljon kosketuspintaa. Minäkin käyn ulkomailla vanhoissa kirkoissa, koska ne ovat yleensä kauniita. Tosin jotkut katoliset kirkot ovat niin täynnä kullan kiiltoa ja krumeluuria, että ymmärtää hyvin mistä luterilaisuus kumpusi. En myöskään ymmärrä sitä tapaa hakata pyhimykset pieniksi paloiksi ja jakaa luita eri puolille vitriinissä pidettäviksi. Aika makaaberia, sano.

Kuvassa Arlesin kirkon luutarha eli pilkottuja pyhimyksiä.

`Jos Venäjä hyökkäisi tänne, minun ei tarvitsisi enää kirjoittaa.`Voi olla lähellä tämänkin toiveen toteutuminen, mutta niin kauan kuin Ukraina panee hanttiin, on ryssillä muuta tekemistä.
Aika monen vapaan kirjailijan kannattaisi kokeilla työelämää edes ajoittain, suhteellisuudentajun säilyttämiseksi. Myös katseen irrottaminen omasta navasta sujuisi silloin helpommin. Jutunaiheitakin tulisi vastaan jatkuvasti, ei tarvitsisi päätä raapia. Ja tämän olin kirjoittanut ennen kuin se kirjassa sanottiin…
Mietin mikä häiritsi; Anita oli keskimäärin liian hyväntuulinen ja toimintakykyinen ollakseen patologisesti masentunut. Miun Kokkolan Ukista kerrottiin, että hän makasi kerran vuoden yhtä soittoa sängyssä, ei noussut edes vessaan, vaan hänelle tuotiin alusastia. Makoilu loppui siihen, että hänen oma äitinsä tuli käymään ja sanoi: `Ylös sieltä ja sassiin, mitä tämä tällainen on olevinaan?`
Ajattelin, että Ukki oli kumma tyyppi, mutta myöhemmin olen ajatellut, että hänellä lienee ollut pahemman sortin masennus. En ehtinyt kysyä oliko tämä ennen vai jälkeen sodan ja hänen huumeongelmansa, ja nyt kaikki jotka olisivat tienneet vastauksen ovat jo manan mailla.
Dekkaristi Jaana Lehtiö on sanonut, että uskottavimmalta kirjoittaja kuulostaa silloin, kun kirjoittaa asioista jotka tuntee hyvin, siksi hänen dekkareistaan on usein uskonto jossain roolissa, eikä välttämättä hyviksen. Tämä on ensimmäinen Härkösen romaani, jonka olen pystynyt lukemaan ja voin oikeasti sanoa tykänneeni, koska hän kuulosti niin aidolta. Ne muutamat hänen romaaninsa ovat minulla tyssähtäneet falskiuden tuntuun ja suorastaan jonkinlaiseen myötähäpeään. Parhaillaan hän on kirjoittaessaan elävästä elämästä ja tämä taisi liipata tarpeeksi läheltä.

Tykkäsit Härkösen Loppuunkäsitellystä ja tämä on saman asian käsittelyä vähän eri vinkkelistä. Voi olla ettei juuri nyt maistu, mutta ehkä joskus myöhemmin.

Kiitäen :D Ihan paras, vaikka toki surullistakin!

Toivoo Chania, kiitäen kirjasta!

Kirja oli tosi mielenkiintoinen, masennus ja muut mielenterveyden ongelmat ovat työn kautta tuttuja, ja toki muutenkin - varmaan aika vähissä on ihmiset, joilla ei olisi itsellä, läheisellä tai tuttavalla masennusta tai muuta oireilua. Ja jotenkin uskon, että luovaa työtä tekevät voivat altistua masennukselle vielä muitakin herkemmin, kun miettii toimeentulon epävarmuutta, arvosteluja, odotuksia, hukassa olevaa inspiraatiota. Itselle olisi varmasti vaikeinta itsensä pakottaminen työhön silloin kun mieli ei lennä.

Kohti Joensuuta!

Paljon kiitoksia kirjasta!