Eero Huovinen oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Kuolema oli perheelle järkyttävä isku. Isä vaikeni, äidistä ei puhuttu. Vuosien saatossa muistot hiipuivat, mutta ikävä ei laantunut, ei edes iän myötä.
Isän kuoleman jälkeen Eero Huovinen löytää vanhempiensa kirjeitä, kuvauksia perheen iloista ja itkuista. Edessä on aikamatka äidin luo. Kirjeitä lukiessa muistot heräävät eloon ja alkaa tutustuminen äitiin. Esiin nousee kysymys, voiko äidin löytää uudelleen, ja jos voi, helpottaako ikävä.
---
Tykkäsin tästä kovasti. Välillä jopa liikutuin lukiessani tarinaa äidin kohtalosta. Kaunis ja koskettava tarina ilman turhaa kauhistelua. Eeron ajatukset äidistä olivat varmasti ajan kultaamia, tosin hän oli niin pieni äidin kuollessa, että muistot olivat osittain hyvinkin hataria. Eero Huovinen kirjoitti kirjan ollessaan 75-vuotias.

Kirja siirtyy toivelistakirjana syntymäpäiväsankarille. Onnittelut :)

Kiitos kirjasta. Tätä olen pitkään halunnut lukea.

Esittelin saamiani lahjakirjoja ystävälle, ja kävi niin, että ystävä saa lukea tämän ensin.

Kirja palasi kotiin. Ystävän mukaan emerituspiispa oli ollut villi lapsena.