Bookcrossing-miitti tulossa ja tämä on toukokuun toivelistalla. Koska minunkin täytyy alkaa pikku hiljaa toimittaa taloani, niin mikäpä sen parempi kuin toteuttaa toiveita? Yritän ehtiä lukaista ennen miittiä.

Kauheaa, miten paljon kommentoitavaa!

Tiskaan harvoin, mutta en muista vielä kuulleeni Narvan marssia taustalta. Ehkä en ole tarpeeksi vanha. Täytyy kuunnella tarkemmin.

"Meillä kaikilla on paha olla, koska meillä on huono omatunto kaikista maailman sodista, katastrofeista ja vääryyksistä, joista saamme aktuaalista tietoa kaikkien maailman tiedotusvälineiden kautta.
Miten tajuntamme kestää sen? Miten me kestämme sen?" (22.2.2002).

Sanopa se, 20 vuotta myöhemmin Ukrainan sota. Jotkut tosin eivät saa tietoa kaikkien maailman tiedotusvälineden kautta - Venäjällä on käännetty kellot yhdessä yössä neukkuaikaan ja Stalinin diktatuuriin sekä sensuuriin. Siellä Ukrainan sotaa kutsutaan operaatioksi Ukrainan natsihallinnon puhdistamiseksi. Viis siitä pienestä yksityiskohdasta, että Ukrainan presidentti on juutalainen, Putin kutsuu häntä natsiksi, joten tietenkin hän on natsi. Jos joku Venäjällä erehtyy kutsumaan Ukrainan operaatiota sodaksi, voi siitä napsahtaa 15 vuotta Navalnien naapurina. Sotavangeiksi jääneet 18-vuotiaat venäläispojat luulivat tulleensa sotaharjoitukseen Valko-Venäjälle, heille unohdettiin kertoa että he ovat Ukrainassa ja että tässä harjoituksessa ammutaan kovilla veljeskansaa, siviilejä, ydinvoimaloita, kaikkea mihin piiput osoittavat. Ja sieltä ammutaan takaisin. Tässä harjoituksessa voi kuolla. Se on venäläistä rulettia.
Kilpi kysyy miten tajuntamme kestää sen. Uutisten mukaan kriisipuhelinlangat laulavat. Eräs asiakkaamme soitti ja mietti mitkä hänen koiristaan täytyy panna pois, koska kaikkien kanssa hän ei voi paeta kun venäläiset tulevat tänne. Sanoin, että nämä eivät ole tämän päivän päätöksiä, ihan lepo vaan.

Kas, Vaarikin on päässyt kirjaan.

Suu- ja sorkkataudin vuoksi tapettujen eläinten roviot 2000-luvun alun Englannissa olivat karmeaa katseltavaa uutisissa. Tehokasvatuksen myötä eläinyksiköistä on tullut valtavan suuria, joten myös tapettujen eläinten määrät olivat ennennäkemättömän suuria. Jos yksi sairastui, tapettiin kaikki. Ja mikä julminta, kaikki sorkkaeläimet tietyn estovyöhykkeen sisältä tapettiin varmuuden vuoksi, vaikka eläimet eivät olleet sairastuneet. Eläimiä ei myöskään saanut siirtää laitumelta toiselle, kuten normaalisti sen mukaan missä ruokaa oli, vaan omistajien piti järjestää ruokahuolto paljaaksi kalutuille laitumille. Joka päivä. Se ei kaikilta onnistunut. Tutun englantilaisen eläinlääkärin mukaan monet hänen asiakkaansa päätyivät tekemään itsemurhan, kun koko elämäntyö, joskus useamman sukupolven elämäntyö, haihtui savuna ilmaan. Kirjaimellisesti.

Kilven mukaa aikuisuuden koko taakka putoaa jälkeläisten päälle vasta kun toinen vanhemmista kuolee. Väärin. Pitää olla: "...kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet." Kun Papparainen kuoli, hoiti Muori kaikki järjestelyt. Kun Muori kuoli melkein 18 vuotta myöhemmin, olimme me neljä "lasta" aika ihmeissämme.

En muista minkä ikäinen tätini oli, kun kävelimme Lauttasaaren rannassa ja hän päivitteli heinäsirkkojen hävinneet. En raaskinut sanoa, että kuljimme valtaisan heinäsirkkaorkesterin säestäminä.

"Isä sai kuolla kotonaan."
Piti lukea kahdesti, ensimmäisellä kerralla luin "koronaan".

"Vanhalla ja sairaalla on oltava siistimpää ja puhtaampaa kuin muilla. Hänen on oltava virkeämpi kuin terveet. Hän ei saa olla avuton eikä valittaa. Muuten hänet jyrätään ja alistetaan, häntä kohdellaan kuin rikollista, syytettään ja vahditaan. Hän ei saa tehdä mitään oman mielensä mukaan, eikä hänellä saa olla ihmisarvoa, ei omaa tahtoa, ei mielipidettä. Ainoa keino on torjua aggressivisesti kaikki holhous ja pitää itse itsensä kunnossa." Kääks, tulee mieleen hyvin itsenäinen vanhapiikatätini (hän joka ei kuullut niitä heinäsirkkoja), joka oli närkästynyt, kun huomasimme (ulkopuolisen vihjattua) ettei hän pärjää enää ilman apua ja tarvitsee jopa jonkun tiputtamaan kahdesti päivässä glaucoma-lääkkeet silmiinsä. "Silmätippojen tiputus oli ensimmäinen asia, joka meille opetettiin sairaanhoito-oppilaitoksessa", puolusteli tämä vanha sissilotta.
"Juu, mutta jonkun toisen silmään. Heti kun näytät meille miten tipottelu onnistuu, olemme valmiit unohtamaan kotihoidon palkkaamisen." Täti ei edes yrittänyt, eli olimme oikeassa, mutta ei se siinä tilanteessa paljon lohduttanut. Hän tunsi olevansa holhouksenalainen, mutta hän ei päästänyt vihollista helpolla eikä värillisiä kotihoidon työntekijöitä edes ovesta sisään. Kun vointi ja muisti huononi, hän päätyi vanhainkotiin, josta karkasi useita kertoja. Kun rollaattoriin kiinnitettiin GPS-paikannin, vanha sissilotta sai sen irrotettua ja tehtyä toimimattomaksi, niin että laitetta ei koskaan löytynyt. Seuraava laite sentään ilmoitti olevansa biojäteroskiksessa. Toivottavasti en elä niin vanhaksi, että joudun vanhainkotiin. Onneksi on pääsy noihin eläinten lopetusaineisiin, koska eutanasiakeskusteluista ei tunnu tulevan valmista.

Nyt omatuntoa soimaa: "Toteutumaton toive: että poikani puhuisivat minulle ystävällisesti. Mutta he ovat melkein aina kärsimättömiä."
Tunnustan. Minua ei ollut luotu muistisairaan hoitajaksi.

"Kun saisi kuolla nukkuessaan
eikä ainakaan yhtiökokouksessa..."
Muori toivoi kuolevansa ennen kuin taloomme tulee putkiremontti ja hänen toiveensa toteutui, kymmenen vuotta kraanasta tuli ruosteista vettä jota koira ei halunnut juoda ja taloyhtiössä oli yksitoista kylpyhuonetta käyttökiellossa, mutta Muori ehti alta pois! Olisinpa minäkin, asun edelleen evakossa 24 m2 väistöasunnossa enkä saa purettua romppeitani laatikoista oikeassa kodissani.

Muori sanoi joskus olevansa yksinäinen ja se on yksi monista korkean iän varjopuolista, ystävät kuolevat ensin eikä uusia tule helposti enää siinä iässä, kun elinpiiri on varsin rajallinen. Monista Kilven ajatuksista tulee Muori mieleen, vaikka Kilpi on uskaltanut elää enemmän. Muorilla oli aina käsijarru päällä ja turvatyyny nenää vasten. Siihen toki saattoi vaikuttaa se, että hän melkein kuoli Talvisodan ensimmäisenä päivänä, kun ryssät ilman ennakkovaroitusta tai sodanjulistusta alkoivat pommittaa Helsinkiä ja se bussi johon Muori oli Linja-autoasemalla kiipeämässä paloi karrelle.
30.11. "Talvisota alkoi tänä päivänä vuonna 1939. Muistakaa se aina. Se oli taistelu elämästä ja kuolemasta. Me selvisimme siitä itsenäisinä, mutta meistä kaikista tuli sotainvalideja ja me menetimme Karjalan."

"Minua ovat läpi elämäni ympäröineet läheiset jotka ovat yrittäneet nujertaa minut." Muorilla oli erittäin kompleksinen äiti- ja sisarsuhde, koska nämä kaksi dominoivaa naista olivat niin perin erinomaisia. Ja mikä siinä onkaan, että erinomaisuuteen liittyy usein muiden tallominen? Näiden kahden daamin hyväksyntää ja arvostusta Muori janosi koko ikänsä, ei riittänyt että arvostusta ja tunnustusta tuli muualta. Kun täti 94-vuotiaana teki kuolemaa ja kälyni muotoili asian niin, että täti halusi vielä tavata Muorin (oikeasti kälyni oli kysynyt tädiltä haluaako tämä vielä nähdä sisarensa ja tämä oli sanonut joo), oli sydäntäsärkevää nähdä Muorin pakkaavan itsensä vauhdilla matkaan ja sanovan: "Se haluaa varmaan pyytää anteeksi." Varoitin, että hän saattaa tulla pettymään ja niinhän siinä kävi, että täti ei ollut enää jaksanut puhua. Vaikka olisi jaksanut, ei olisi ikipäivänä pyytänyt anteeksi mitään. Onneksi minulla ei ole lapsia, koska en olisi varmasti osannut olla tasapuolinen ja pim, taas olisi yksi yli 90-vuotinen kauna saanut alkunsa. Se määrä energiaa, jonka Muori käytti vuosien varrella tämän asian vatvomiseen, olisi hyvin valaissut Aleksin joulukadun.

"Minä hylkäsin äidin vanhuuteen ja pakenin itse elämään. --- Jätin hänet vanhuuteen ja vaivaan, kulkemaan kohti kuolemaansa, siltä tuntui." No nyt taas omatunto soimaa, sillä kun Muorille saatiin säilytyspaikka vanhainkodista, niin en ollut kovin ahkera vieras. Siitä olen kyllä ylpeä, että kun tieto lähtölaskennasta tuli, olin vieressä loppuun saakka. Se oli kyllä työkaverini ansiota, hänen tätinsä oli kuollut kesällä ja hän oli paikalla. Totesi vaan, että yhdenkään ihmisen ei pitäisi kuolla yksin. Muori lähti suden hetkellä, kuten niin moni.

Tämä kirja herätti paljon muistoja ja on tietysti Ukrainan sodan vuoksi taas ajankohtainen. Mietin raaskinko panna kirjan kiertoon, mutta oleelliset kohdat ovat tässä, minun ei tarvitse lukea kirjaa uudestaan.

Kuva Venäjän lähetystön edestä.

Anneliksen kautta huhtikuun miittiin, kun en sitten lähtenyt rämpimään loskassa maalismiittin Musiikkitalolle, olisi ollut jättikassi kirjoja raahattavana. Muut kirjat olen vapauttanut hyllyihin, toivekirjoja pantannut.

Kuva kirkon aitaan ripustetusta kyltistä Venäjän lähetystöä vastapäätä.

Kiitos toiveeni toteuttamisesta! Eeva Kilpi on vähän niin kuin tuttu, kun on tullut luettua niin hänen päiväkirjojaan kuin muistelmiaan.

Minulla ei ole noin paljon sanottavaa kirjasta ja sen mieleen nostamista asioista, mutta pidin tästä ja miten eri vuosien päiväkirjamerkinnät oli koottu tällaiseksi koosteeksi.

Kuolinsiivous kiinnosti jotakuta vakimiitissämme, koska kirja oli kadonnut pöydältä. Ilahduin siitä. Kiitos miittiseurasta ja hyviä lukuhetkiä!

Nappasin kiinnostavan kirjan miittipöydältä mukaani. Kiitos paljon seurasta ja kirjasta!

Tämä pikku kirja herätti paljon ajatuksia vanhenemisesta. Pikku hiljaa vuosia tulee lisää meille kaikille ja nyt ymmärrän ehkä jo paremmin äitiäni. Ei se vuorovaikutus läheisten kanssa ole aina helppoa ja ihanan rehellisesti Kilpi kuvaa näitäkin ajatuksia.