Matkaystävä

by Suvi Ratinen | Literature & Fiction | This book has not been rated.
ISBN: Global Overview for this book
Registered by wingkirjakkowing of Helsinki, Uusimaa / Nyland Finland on 3/23/2021
Buy from one of these Booksellers:
Amazon.com | Amazon UK | Amazon CA | Amazon DE | Amazon FR | Amazon IT | Bol.com
2 journalers for this copy...
Journal Entry 1 by wingkirjakkowing from Helsinki, Uusimaa / Nyland Finland on Tuesday, March 23, 2021
Ruoholahden Little Free Librarysta poimittu.
Takakannesta:
"Tahdoin olla vain tavallinen suomalainen, joka tietää oikeat vastaukset Trivial pursuitin pinkkeihin kysymyksiin, mutta pääni on täynnä turhaa tuhatvuotista totuutta.
Riipaisevan hauska esikoisromaani lestadiolaisyhteisössä kasvamisesta, siitä irtautumisesta ja halusta olla kuten muutkin."

Journal Entry 2 by wingkirjakkowing at Helsinki, Uusimaa / Nyland Finland on Monday, April 05, 2021
Tällä kirjalla on hyvä imu, sata sivua meni vips vaan, kun piti katsoa lukisinko jotain dekkarien vastapainoksi. Uskontojen naurettavuuden saa ehkä parhaiten esiin, kun uskonasioista puhutaan lapsen näkövinkkelistä, niin kuin hänelle on opetettu. Helppo sitä on omalta soffalta hymyillen lueskella, mutta ei naurattaisi, jos olisi syntynyt johonkin lahkoon.
Nostan hattua Muorille, joka soi meille uskontoa tuputtamattoman kasvatuksen, vaikka vaari oli ollut pappi ja heillä kotona kristillinen kasvatus. Lukuajankohtaan liittyen tulee tietysti mieleen pääsiäinen, jolloin meillä oli monta kivaa vapaapäivää ja saatiin pääsiäismunia, heillä pitkäperjantai oli nimensä veroinen, piti pukeutua mustiin, lapset eivät saaneet mennä ulos, eivät leikkiä kotona, puhua sai hiljaisella äänellä ja piti olla vaan. Kai olisi pitänyt ajatella hartaita ajatuksia.

Journal Entry 3 by wingkirjakkowing at Helsinki, Uusimaa / Nyland Finland on Saturday, April 10, 2021
Loppua lukuunottamatta tykkäsin. Kirjoittaja kertoo hyvin, saa mielenkiinnon pysymään yllä.
Vanhuksilla oli perhetuttuina lestadiolaisia ja yksi veljistäni hengaili niiden kanssa tosi paljon nuorena aikuisena. Kun ensimmäinen koirani kuoli marraskuussa 1980, saimme tämän lestadiolaisperheen pojan viemään äidin, minut ja kuolleen koiran mökillemme (meillä ei ollut autoa). Minä olin ilmoittanut kaivavani haudan omin pikku kätösin, mutta eihän minulla ollut aavistustakaan millainen epätoivoisen hidas ja raskas homma routaisen maan kaivaminen on. Kaivoin ja itkin, poika tuli avukseni ja tuntien päästä, kun olin jo antanut periksi ja mennyt sisälle lämmittelemään, tuli poika sanomaan että nyt se on valmis. Siellä pilkkopimeässä hän oli kaivanut, en tiedä mitä heidän uskontonsa sanoo eläinten hautaamisesta.
On jäänyt heistä käsitys avuliaina ihmisinä. Meillä oli töissä kymmenlapsisesta lestadiolaisesta perheestä tullut tyttö, ei itse uskossa ja niin tolkun ihminen, hauska ja työteliäs, että ei mitään pahaa sanottavaa eikä tullut mieleenkään, että hänellä olisi ollut vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan. Oli käynyt armeijan, kokkikoulun ja jonkun maatalousoppilaitoksen. Erittäin korkea työmoraali, koskaan ei valittanut mistään hommasta ja niin tekeväinen, että siivosi suit sait sukkelaan kaikki paperikasat tai tiskit siinä muun ohessa. Koska maailma ei ole millään lailla oikeudenmukainen paikka eikä hyvä saa palkkaansa, hänet murhattiin vajaa viisi vuotta sitten. Osallistuimme hautajaisiin ja isänsä oli ilmoittanut, että muistotilaisuus on vain perheen kesken, minkä kaikki ymmärsivät. Kirkko oli täpötäynnä vanhoja kavereita, koira- ja hevosihmisiä. Siinä haudalla sitten yksi sisarista tuli sanomaan, että he toivoisivat meidän osallistuvan muistotilaisuuteen. Tottakai suostuimme, mutta vähän jännitti osaammeko olla, jos lestadiolaisilla on jotain omia rituaaleja. Tilaisuus pidettiin todella kauniissa ja idyllisessä vanhassa pappilassa, pihalla oli aitauksessa hevosia, jotka tulivat katsomaan vieraita aidalle, niin vainajan näköinen paikka. Kysyimme hänen isältään miten he olivat tämän löytäneet ja hän sanoi, että se oli varattu jo valmiiksi, koska tänään on heidän kultahääpäivänsä ja hänen 70-vuotissynttärinsä, siksi myös kaikki lapset perheineen olivat järjestäneet itselleen vapaata. Päättivät pitää päivän samana, mutta tilaisuuden luonne vaan muuttui. Hän kertoi sen ihan tyynen rauhallisesti, joten oli noloa, että minä aloin parkua. Että tämäkin vielä, kaiken muun kauheuden lisäksi. Tilaisuus oli suuri, koska niillä sisaruksilla, jotka olivat naimisissa, oli jo iso liuta lapsia. He asuivat vähän eri puolella Suomea, joten paljon jutustelusta meni heillä keskenäisten kuulumisten päivittämiseen ja sellainen määrä pienehköjä lapsia teki automaattisesti tilaisuudesta aika eläväisen. Osa kävi tietenkin plutimassa pihan suihkulähteessä ja jotkut kokeilivat sähköpaimenta äänekkäin seurauksin. Me todella taisimme papin lisäksi olla ainoat vieraat, joten siellä oli hyvin mukava ja välitön tunnelma ja minä varmasti olin se, joka itki eniten, koska en nähnyt muiden itkevän. Papin puhe suututti, sillä minusta tilaisuuteen sopi mahdollisimman huonosti "Minä olen Herra, sinun paimenesi, eikä sinulta mitään puutu", kun toinen on murhattu ja oli köyhä ja veloissaan. Ei ollut paimen ollut ihan tehtävänsä tasalla. Vanhemmat kuitenkin kiittelivät pappia vuolaasti, samoin murhaa selvittäneitä poliiseja, jotka eivät olleet päässeet hautajaisiin. Isänsä kertoi ylpeänä, miten he "sipoolaisten ystäviensä ehdotuksesta" (tunnustan) olivat avanneet muistorahaston modernien turvaliivien hankkimiseksi kaikille Suomen poliisikoirille (murhaaja oli puukottanut myös pidätyksessä käytetyn poliisikoiran henkihieveriin) ja rahaa oli tullut yli kymppitonni aivan ventovierailtakin ihmisiltä, joten hän oli saanut kutsun Hämeenlinnan poliisikoiralaitokselle, jossa oli paljastettu muistolaatta heidän tyttärelleen. Se merkitsi heille selkeästi paljon ja siitä hatunnosto poliiseille, mutta en voinut kaiken parkumiseni keskellä muuta kuin ihmetellä näitä ihmisiä, joiden pitäisi olla surun murtamia ja katkeria ja täällä he osoittavat kiitollisuutta siitä, että heidän tyttärellään on muistolaatta, häntä ei unohdeta.
Eli yhtään ei tullut ulkopuolinen olo niissä hautajaisissa ja jos ateisti veljeni oli kuin kala vedessä lestadiolaisporukoissa, niin tätä kirjaa lukiessa hämmästytti se, millaiseksi lestadiolaisten asenne ulkopuolisiin ihmisiin nähden kuvattiin. Tai helluntailaisiin, joille kirjan Minä ja Marko nauroivat aivan kippurassa. Ihmetyttää myös ajatus siitä, että vain lestadiolaiset mahtuvat taivaaseen ja kaikki muut menevät suoraan helvettiin (käymättä lähtöruudun kautta), kun suurin osa maailman ihmisistä ei ole koskaan kuullutkaan Lars Leevistä. Epistä, sanon minä.
Taidan tietää kirjalle jo seuraavan lukijan, jolla on muistaakseni ollut suvussaan jotain lahkolaisia.

Journal Entry 4 by wingkirjakkowing at Kerava, Uusimaa / Nyland Finland on Thursday, April 15, 2021

Released 1 mo ago (4/15/2021 UTC) at Kerava, Uusimaa / Nyland Finland

CONTROLLED RELEASE NOTES:

Siirtyi Annelikselle, jonka kanssa oltiin aikanaan matkaystäviä Göteborgin BC-conventionissa.

Journal Entry 5 by Annelis at Kerava, Uusimaa / Nyland Finland on Friday, April 16, 2021
Kiitos kirjasta, Kirjakko! Taas pääsen muistelemaan lestadiolaista lapsuuttani, joka kesti suunnilleen 8 vuotta. Kaikuja kyllä kiiri naapurustossa tai ainakin suvussa myöhempäänkin. Hiljattain taas muistelin lapsuuteni perheystävää, joka muutti sitten Pudasjärvelle kirkkoherraksi ja jonka siellä 30 v myöhemmin uskonveljet hoitokokouksillaan ajoivat itsemurhaan.

Journal Entry 6 by Annelis at Kerava, Uusimaa / Nyland Finland on Tuesday, May 04, 2021
On tämä kyllä tiukempaa uskonnollista tyyliä, kuin mihin minä ehdin kahdeksassa vuodessa tutustua. Jos emme olisi maailman lapsiksi ryhtyneet, myöhemmin olisi ollut vaikeata uskonnon kannalta. Muuten kai ei olisi ollut vaikutusta köyhyyteen eli nälkään ja viluun. Olivatpa kirjassa kekseliäitä tv-kiellon kiertäjiä! Suvireuroissa isä ja äiti ennättivät Ylivieskassa käydä vuotta ennen isän kuolemaa. Milläpä sinne sen jälkeen olisi menty. Molemmat sedät jälkeläisineen niissä kyllä kävivät. Välillä oli mukana äitinsäkin, siis mummoni mun. Minua vähän nuoremmat serkkupojat (3 +3) teini-iässä kertoivat käyvänsä niissä tyttöjä katselemassa. Heitä nuorempia serkkutyttöjä en enää teini-ikäisinä nähnyt, joten heidän motiivinsa jäivät kuulematta. Ehkä motiivit olivat vastaavat, koska monet setien lapsista löysivät lestadiolaisen puolison ja monilla heistä lapsiluku lähentelee tusinaa, Juhani pääsi viiteentoista ja lapsenlapsia hänellä oli 60-vuotiaana 42 jo 10 vuotta sitten, jolloin kaikki lapset eivät vielä olleet edes naimaiässä. Totisesti hän lisääntyi ja yritti täyttää maan! Tottelevainen poika vaimoineen.

Journal Entry 7 by Annelis at Kerava, Uusimaa / Nyland Finland on Friday, May 07, 2021
Muistuupa mieleeni, että minuakin ahdisti se, että vain uskovaiset (siis oikeat sellaiset) pääsevät taivaaseen ja muut joutuvat toisaalle. Ei ollut reilua kaikkia muita ihmisiä kohtaan vallankin muinaisia ja muukalaisia. Ja velipojatkin joskus sanoivat ruman sanan. Koska lie tulikivi tippuu päähänsä? Pilvet olivat välillä uhkaavan näköisiä. Uskosta luopuneiden hylkäämisestä suvussa tiedän vain yhden serkun, nuoremman sedän vanhimman pojan, runsaasti lisääntyneen Juhanin vanhimman veljen. Ilmeisesti tämä luopio kaksikymppisenä vaiettiin olemattomaksi. Minun veljeni piti häneen yhteyttä. Kymmenen vuotta sitten oli sukukokous ja tämä hylätty ihmetteli kovin, kun hänkin vaimoineen sai tulla sinne.

Tuo marssilaulujen sallittu kuuntelu oli aivan uutta minulle. En ole koskaan kuullutkaan, että nuorisomusiikki korvattaisiin marsseilla. Humoristista tosiaan. Tiesiköhän vanhin veljeni musiikin sensuroinnista, kun raahasi pihalle Tandbeergin mankan ja itserakentamansa tehokkaan ämyrin ja soitti iskelmiä suurella teholla. Se kyllä kuului vähän kauemmaksikin kuin naapuriin hurskaiden setiemme luo. Toisaalta televisiosta ja musiikista ei niin suurta numeroa tarvinnut lestojen landella tehdä, kun tv ei vielä näkynyt eikä mukana kuljetettavia soittimia ollut. Riitti kun vahti, etteivät lapset tansseihin karanneet. Koulussa opet olivat vielä täynnä jumalansanaa (tosin vääränlaista) ja isänmaata, joten musiikinopetus oli hyväksytyn rajoissa, maakuntalauluja, marsseja ja virsiä sekä joitakin vanhoja lastenlauluja.

Iltakylistä en ole koskaan kuullutkaan! Ovatko kirjan lestat (uusi sana minulle) todella autenttisia?

Journal Entry 8 by Annelis at Kerava, Uusimaa / Nyland Finland on Wednesday, May 12, 2021
Lapsuus- ja nuoruusmuistelmat olivat mielenkiintoisia, olkoot autenttisia tahi ei. Aikuiselämän sekoiluista en pitänyt. Siis parempiakin lestadiolaismuisteluksia olen lukenut.

Are you sure you want to delete this item? It cannot be undone.