Kaksitoistavuotias Tora elää nuoruuttaan 1950-luvun Norjassa, pienessä kalastajakylässä Lofooteilla, missä ihminen ja hänen toimeentulonsa ovat luonnon armoilla, missä meri sanelee, milloin on työtä ja leipää ja milloin ei.
Toimeentulomurheet eivät Toraa vielä paljon liitua. Mutta häntä painaa ikioma raskas suru: hän on ”saksalaispenska”, hänen isänsä oli saksalainen sotilas, vihollinen. Ja sen vuoksi Torasta tuntuu, ettei hän kuulu kenellekään, että kukaan ei välitä hänestä, että hänelle saa tehdä mitä tahansa – niin kuin sen mitä isäpuoli Henrik tekee joskus kun äidillä menee myöhään töissä.
Tämän pimeyden ja ahdistuksen kestääkseen Tora pakenee omaan haavamaailmaansa, rakentaa pilvilinnoja tuntemattoman isän ja isoäidin asua. Mutta hän löytää myös ympäriltään lämpöä, ystävyyttä ja rohkaisua –sitä antavat reipas, lannistumaton Rakel-täti, ymmärtäväinen Gunn-opettaja sekä kuuro ystävä Frits ja tämän kotona olevat kirjat. Ja vähitellen, oman elinvoimansa ja sitkeytensä turvin, Tora kasvaa kohti aikuisuutta ja omanarvontuntoa.
(takakansiteksti)

Suomentanut Juhani Koskinen

- Posion kirjaston poistokirja

Lukuiloa löytäjälle

Kampin terminaalin kierrätyshylly on palannut! Tämä oli ainoa teos, jossa oli selkämyksessä BC-tarra, se vaikutti valintaan. (Matkalukemista on jo.)

Tulin valinneeksi tämän lukuun nyt, koska tämä pysyy itsestään auki ja teksti on isoa, eli sopii hyvin aamuhämärän kahvitteluhetkeen. Melkoisen nopeasti tämä sitten menikin. Karun ja julman maailman kuvausta. Äimistynein olin siitä, että aina edistyksellisenä pitämäni Norja on 1950-luvulla ollut näin kuvottavan umpipatriarkaalinen - toki tilanne lienee ollut täysin toinen kaupungeissa kuin Lofoottien kalastajayhteisössä. Tämä patriarkaalisuuden läpitunkevuus oli välillä suorastaan vastenmielistä, mutta kaipa se oli ajankuvaa. Luontokuvauksesta puolestaan pidin, se oli runollista, ja muutenkin suomennos toimii. Siinä on sopivassa tasapainossa nykyaikaista(kin) yleiskieltä, vanhahtavia ilmaisuja sekä murresanoja. (Tarita-sanan frekvenssi tosin oli tarpeettoman suuri.) Kirjailijan tyylissä puolestaan pidän siitä, että hän tuo näkyväksi kirjallisuudessakin vaiettuja asioita kuten esipuberteetti-ikäisen tytön masturboinnin. Ja tämä on sentään kirjoitettu jo 1980-luvulla.

Kirjalaatikossa kahvipisteen vieressä. Lukuiloa!