Sokeainkirjaston alasajosta pelastettu jo viisi vuotta sitten. Luin ensin tämän kirjan jatko-osan, Cocktail-hour Under the Tree of Forgetfulnessin, joka oli uskomattoman hauskasti kirjoitettu kirja kamalista asioista. Vain britit osaavat tämän taidon. Siinä kirjassa viitattiin usein Siihen Kamalaa Kirjaan, joka oli häpäissyt koko perheen, eli tähän kirjaan. En vaan ollut tajunnut, että minullahan oli kirja hyllyssäni suomeksi! Näin voi käydä, kun on liikaa kirjoja. Pakkohan tämäkin on lukea.

Kirja on vielä kesken, mutta voi mikä pettymys se on. Niin paljon on kadonnut käännöksen myötä, muunmuassa se huumori, joka osui ja upposi englanniksi. Hieman hämmästyttää, että tämä kirja tuntuu olevan vain suppeampi versio siitä seuraavasta, jossa samat asiat kerrotaan tarkemmin. Kun tätä lukee, ei voi mitenkään tajuta, että se jatko-osa oli mielestäni viime vuonna paras lukemani kirja.

"Äiti puree hampaat yhteen ja puhuu niiden lomasta, niin että sanat ovat teräviä ja valkoreunaisia. Hän sanoo: 'Ei se vielä ole heidän omaansa. Tämä on yhä meidän maatilamme. (...) Me taistelimme tämän maan puolesta', ja hän puristaa kätensä nyrkkiin ja heristää sitä: 'Enkä minä päästä siitä irti taistelematta."
Hyvin ajankohtainen aihe, Trump ei myönnä häviötään ja usutti eilen kannattajansa valtaamaan Senaatin. Neljä kuollutta ja useita loukkaantuneita. Kolmetoista päivää vielä Valkoisessa talossa, vielä ehtii, vaikka somekanavat ovat häneltä sulkeutuneet. Tällaista on totuttu näkemään vain jossain uutukaisessa banaanivaltiossa, ei Ameriikan Yhdysvalloissa.

Sain kirjan luettua loppuun. Paikoin ahdisti todella. Esimerkiksi silloin, kun Nicole lähti riehumaan hevosineen niiden mustien luo, jotka olivat asettuneet asumaan hänen entisille mailleen. Ymmärrän, ettei hän vallan vaihtumisen jälkeen halunnut pitää näille koulua tai klinikkaa, mutta se on ihan eri juttu kuin raivota ja ratsastaa ihmisiä päin.
Minun on vaikea uskoa, että nämä kaksi kirjaa olisi kirjoitettu aivan eri sävyisesti samoista asioista, joten toivon törmääväni englantilaiseen versioon voidakseni nähdä omin silmin. Se hiuksenhieno ero huumorin ja tragedian välillä ei välittynyt käännöksestä, mutta toivon sen olleen alkutekstissä. Muuten tämä on juuri niin Kauhea Kirja kuin Nicole sanoi ja ihmettelen miten he ovat ylipäätään puheväleissä Bobon kanssa. Joku psykiatri on lyönyt rahoiksi kuuntelemalla Bobon lapsuudentarinan Ameriikassa, ehkä kirja piti kirjoittaa kulujen kattamiseksi.
Mitä Afrikkaan tulee, niin voi hyvin olla, että se on ollut ihmiskunnan alkukoti, mutta meillä on ollut todella hyvä syy jättää se taaksemme! Tuo ilmasto, kaikki trooppiset sairaudet ja myrkylliset tai muuten vaaralliset eläimet... Joskus lapsena halusin lähteä Afrikkaan tarkkailemaan apinoita, niin kuin Jane Goodall tai Diane Fossey, mutta en onneksi koskaan törmännyt Richard Leakeyhin, joka järjesti naisille rahoituksen näihin projekteihin. Nyt ei löytyisi sellaista summaa rahaa, jolla minut saisi lähtemään tuolle mantereelle.
Kumma juttu, että siirtomaavallan ja -etuoikeuksien hävittyä Fullerit eivät palanneet Englantiin, vaan elivät sitkeästi näissä vaarallisissa ja väliin epäinhimillisissä oloissa - heillä olisi ollut mahdollisuus, jota afrikkalaisilla ei ole. Eivät heitä pitäneet siellä ystävät tai tutut ympyrät, kun he aina joutuivat muuttamaan ja aloittamaan alusta. Eivätkä todellakaan eläneet herroiksi.

Tein korona-ajan toisen metromatkani, koska pakkasten vuoksi oli pakko säästää auton akkua. Kirja odottelee uutta lukijaa metroaseman penkillä.