Kovakantinen kirja, Otava 2018, 435 sivua.

Kustantajan kuvaus:

"Mitä perheetön nelikymppinen nainen voi elämällään tehdä? Lähteä kiihdyttävien yönaisten jäljissä Afrikan savanneille ja renessanssitaiteen Italiaan.

Mia Kankimäki istuu lentokoneessa matkalla Kilimanjarolle ja pelkää – mutta savannille on päästävä, sillä sinne meni myös rohkeudestaan kuulu Karen Blixen. Vihtiläisellä vintillä hän löytää 1800-luvun naistutkimusmatkailijat, matkustaa heidän kanssaan maailman ympäri, lähtee masennuksenparannusmatkalle Japaniin ja päätyy Firenzeen kirjoittamaan Uffizin naisista. Historian unohdetuilta lehdiltä löytyy inspiroivia poikkeusnaisia, seikkailijoita ja taiteilijoita, jotka seurasivat omaa intohimoaan aikansa odotuksista piittaamatta – ja heidän jalanjäljissään tuntee itsekin uskaltavansa uusille reiteille."

Tämä kirja oli tämän jouluajan lukunautintoni, viimeiset sivut kääntyivät tänään. Ihanan unelmoiva, intohimoinen ja tiedonjanoinen kirja tähän korona-ajan supistettuun maailmaan. Pidin kovasti Kankimäen matkakertomuksista ja hänen miltei salapoliisimaisesta jäljitystyöstään yönaistensa jäljillä kiehtovissa kohteissa. On hienoa, miten teksti ei lainkaan ponnistele kuuluakseen johonkin genreen, vaan soljuu vaivattomasti yhtä aikaa sekä historian ja maantiedon tietokirjana että elämäkerrallisena romaanina sukeltaen myös kirjailijan omiin kohtalonsa ja haaveidensa pohdintoihin. Yönaisten mainioiden neuvojen avulla tietenkin :). Moni Mian yönaisista oli minulle entuudestaan täysin tuntematon. Kirja herätti kyllä mielenkiintoa etsiä näistä rohkeista kulkijoista vielä lisääkin tiedonmurusia.

**
Osallistun tällä kirjalla lii5an kouluhaasteeseen, aine 16. kuvaamataito. Tässä kirjassa kuvataan useamman naistaidemaalarin elämää, maalaustyöskentelyä, teosten myyntiä ja maineen kerryttämistä.

Tämä hieno kirja jatkaa matkaansa seuraavaksi katikon luo. Valoa vuodelle 2021!

Kiitos Bookgeo! Kävin noutamassa tänään kirjan kävelylenkillä (8 km yhteensä! Koira kaipaa nimittäin liikuntaa ja painon pudotusta, niin ajattelin yhdistää kaksi asiaa).

Löysin aikoinaan sattumalta Kankimäen "Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin" ja ihastuin kirjaan ja sen kerrontatapaan. Tällä hetkellä kaipaan / tarvitsen hieman rohkeutta toteuttaa omannäköistä elämää ja seurata unelmia, joten kirja tuntuu olevan minulle hyvin ajankohtainen .

Otin kirjan luettavaksi muistaakseni elokuussa, mutta läheisen tätini kuolema syyskuussa pysäytti sen verran, että lukujumi pysyi päällä. Olen pysytellyt arkirealismin parissa tosielämässä, mutta viime aikoina olen alkanut kaivata pakoa toisinaan kirjojen maailmoihin. Onnekseni tämä kirja oli melko hajanainen juoneltaan (jossain muussa tapauksessa se olisi saattanut jopa häiritä), mutta nyt tätä oli mukava jatkaa.

Tykkään kovasti Kankimäen tyylistä kirjoittaa, vaikka se on aika omalaatuinen. Yönaiset on myös kiinnostava kategoria erilaisia inspiroivia henkilöitä, mitä ehkä soveltanen omaankin elämääni. Ehkäpä kirjaan joitakin yönaisten neuvoja itsellenikin. Kirjalla oli myös monipuolisesti sivistävä vaikutus minulle, valtaosasta Mian yönaisia en ollut aiemmin kuullutkaan. Ja ne joista olin kuullut, tiesin jotain vain pintapuolisesti.

Kirjassa käsiteltiin useita eri maita, joten yksi näistä kirjataan matkustushaasteeseen. Valitaan Tansania: Itse en ole siellä käynyt, mutta yksi elämäni tärkeistä naisista (yönaisista) on edesmennyt äitini, joka haaveili Kilimanjaron matkasta.

Helmet 2021-haasteeseen merkitsen kohdan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Mielestäni tutkimusmatkailijan ammatti on riittävän harvinainen nykypäivänä, jotta sen voi tähän liittää.

Laitetaan tarjolle Porvoon syystapaamiseen. Jos ei löydy miitistä lukijaa, vapautuu johonkin päin kaupunkia. Lukuiloa kirjan poimineelle!

Kiitos kirjasta, Katiko! Tämän olen toivonut jo jonkin aikaa löytäväni.
Oli kiva tavata!

Minä pidän tästä tarinointityylistä kovasti. Vuoroin kerrotaan historiallisista henkilöistä, vuoroin omista asioista.
Nyt olen lukenut Karen Blixen osion. Blixeniltä olen lukenut ainakin Afrikan kuvaukset, ehkä muutakin ja filminkin olen nähnyt. Taitaa olla elämäkertakin luettu joskus vuosia sitten. Tämä teksti täydensi niitä mukavasti ja palautti mieleen kauan sitten luettua.

Luin jo kolmesta tutkimusmatkailijasta, joista en ole ennen kuullutkaan. Sisukkaita naisia olivat!

Olihan kirjassa Blixenin lisäksi muitakin tuttuja. Noin 18 vuotta sitten luin Alexandra David-Néelin kirjan En parisiskas resa till Lhasa. Vieläkin muistelen sitä välillä. Se oli siis erittäin mielenkiintoinen matkakirja!

https://www.bookcrossing.com/journal/3390666/

Frida Kahloakin muistellaan yhden yöunen verran. Minä muistelen Kahloa usein. Kävin hänen näyttelyssään 1997 Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa. (siis aikana ennen HAMia.) Kahlon taulut ovat vaikuttavia, mutta en yhtäkään sellaista haluaisi omalle seinälleni.
Tämä kuva ei ole omani. Netistä löytyi.

Yayoi Kusaman näyttely HAMissa 2017 oli vaikuttava ja erikoinen. Olikohan sielläkään yhtään teosta jota haluaisin katsoa joka päivä?

Jotkut Kusaman töistä olivatkin tilataidetta. Semmoiselle ei ainakaan olisi kotona tilaa. Katsoja joutui milloin mihinkin outoon paikkaan. Välillä sai ihmetellä, löytyykö ulospääsyä ollenkaan pallojen ja peilien seasta.

Musiikkitalon miittiin mukaan.
Mukavia lukuhetkiä!

Miten minulle huijattiin miitissä näin paksu kirja mukaan?

Aloin lukea tätä toissapäivänä, vaikka nimen perusteella voisi kuvitella, että kyseessä on Panu Rajalan uusin muistelmateos, nyt kun kaikki entisten vaimojen tarinat on toivon mukaan kaluttu loppuun. Hän alkoi kirjoittaa randomisti naisista, joita ajattelee öisin. Heitä epäilemättä riittää vaikka kirjasarjaksi.
Onneksi kirjoittaja ei kuitenkaan ollut Rajala. Teksti tökkäsi heti johonkin muistikeskukseen, ja koska tabletti oli jäänyt töihin, piti alkaa tehdä muistiinpanoja. Nyt on tabletti kotona viettämässä Itsenäisyyspäivää ja lunttilaput töissä. Kun ne kaikki joskus ovat taas samassa paikassa samaan aikaa, tulee tähän päivitykseen täydennystä.
Täydennys:
Afrikasta muistuu mieleen, miten pienenä luin Jane Goodallia, Stella Brewsteria ja Joy Adamsonia ja halusin eläintutkijaksi Afrikkaan. Onneksi kasvoin sen vaiheen yli. Näin Minun Afrikkani -elokuvan - Wau! Olipa hienoa katsoa leffaa elokuvateatterin tuolissa, tuntui kuin olisin itsekin pienkoneessa. Ajatuskuplassani luki: "Voi mikä jännittävä ja kauhea elämä, onneksi ei tarvitse olla tuolla." Kiinnostuin Blixenistä ja näin hänestä jonkun vanhana tehdyn haastattelun; se laiha ja ryppyinen nainen oikein syttyi, kun hän alkoi kertoa tarinoita! Siksi oli hirveä pettymys, kun lopulta avasin Eurooppalaisena Afrikassa -kirjan (jonka perusteella filmi oli tehty). Irrallisia hajatelmia, ei juuri punaista lankaa. Miten tästä on ikinä päästy siihen ihanaan filmiin?? Aa, jossain ollut todella hyvä filmikäsikirjoittaja.
Vuonna 1984 lähdin ensimmäiselle interraililleni. Tukholmassa tajusin, etten ollut muistanut pakata mitään matkalukemista. Ei kun kirjakauppaan, josta ostin Beryl Markhamin Västerut om nattenin. Se oli ensimmäinen kirja, jonka luin ruotsiksi. Miten kaunista kieltä. Miten uskomaton tarina Afrikasta. Beryl oli Blixenin aikalainen, innostunut lentämisestä ja itse asiassa Finch-Hatton oli pyytänyt häntä mukaan viimeiselle lennolleen, sille jolla kone tippui. Miksen ollut kuullut hänestä aikaisemmin? Matkaseuralaiseni mielestä olin tylsä, kun en seurustellut hänen kanssaan. "Katsoisit edes tuota ohikiitävää Eurooppaa." En ehtinyt, olinhan Afrikassa.
Näin joskus myöhemmin dokkarin Beryl Markhamista. Kirja oli noussut bestselleriksi ja kansa & kustantaja halusivat lisää. Beryl oli välttelevä, alkoi ryypätä. Dokkarin mukaan kirjan oli kirjoittanut Berylin silloinen miesystävä, joka oli elokuvakäsikirjoittaja. Beryl ei olisi pystynyt kirjoittamaan postikorttia enempää, sanoivat ne, jotka hänet tunsivat. Tarinat kuitenkin olivat hänen, mutta kun mies oli häipynyt, ei voinut tulla lisää kirjoja. Beryl kuoli unohdettuna ja alkoholisoituneena.
Kuki Gallman oli seuraava uskomattoman elämän elänyt ja kauheita menetyksiä Afrikassa kokenut nainen. Unelma Afrikasta on kaunis ja surullinen kirja.
Uusin afrikkatuttuni on Alexandra Fuller. Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness - wau! Miten jostain niin järkyttävästä voi kirjoittaa niin hauskan kirjan? Varmaan siksi, että jos ei olisi pystynyt näkemään elämänsä humoristista puolta, ei olisi pysynyt järjissään. Suosittelen hänen kirjojaan englanniksi. Kääntäjä ei pysy perässä sanaleikeissä eikä ihan huumorissakaan, totesin, kun luin ykkösosan suomeksi (Ei hunningolle tänään).

Hermoni eivät ollenkaan kestäisi asumista paikassa, jossa pitäisi itse raahata sähkölaitokselle joku Mr. Haulin kaltainen huijari, jolle olet maksanut sähkön toimituksesta raksatyömaallesi. Kyllä Suomessakin on huijareita, mutta kun olet hoksannut tulleesi huijatuksi, siirtyy asia poliisin ja aikanaan oikeuslaitoksen käsittelyyn. Niin ainakin kuvittelen.
Suolistoni tekee voltteja paikallisen ruoan ja niissä hengaavien kärpästen kuvauksista. Meille tulee töihin joka kesä eläimiä, joilla on jossain vaiheessa ollut vatsa löysällä ja ulostetta on jäänyt peppukarvoihin. Kärpäset löytävät nämä herkkupeput ja seuraavaksi omistajat soittavat, että koiralla on matoja. Paljon. Eivät ne mitään matoja ole, vaan kärpäsentoukkia, jotka kirjaimellisesti syövät isäntäänsä elävältä. Yhden koiran isäntä miltei oksensi, minkä jälkeen kävi ilmi, että hän oli eräänä juhannuksena alkanut syödä yöksi ulos jäänyttä broileria ja koki elämänsä yllätyksen, kun huomasi ettei ollutkaan apajalla yksin...
Kirjoittajan mukaan pelko uutta matkakohdetta kohtaan häviää yleensä noin kymmenessä päivässä. Harvoin matkustan niin pitkään, eli on syytä hakeutua kohteisiin, jotka eivät pelota. Suosittelen Englantia; alkuasukkaat ovat ystävällisiä, ymmärrän heidän kieltään, heillä on hassut hanat, mutta kuitenkin juokseva vesi sekä sähkötkin joka talossa.

Taas tulee flashbackiä 1980-luvulta:
"Wha-aat, are you all alone in that bii-ig caar?!" mies kiekuu minulle autonsa kattoluukusta. "She is not alone, I'm here, too", mutisee Fazal tympeänä.
Olin Lahdessa pieneläinhoitajan oppisopimuskoulutuksessa ja klinikalle popsahti Hieno Nainen turkissa, vanavedessään vähän kiusaantuneen näköinen teini. Toivotin huomenta ja kysyin miten voin auttaa. Nainen katsoi yli, ohi ja ympäri ja kysyi kovalla äänellä: "Eikö täällä ole ketään?" suomenruotsalaisella korostuksella. En ole ihan pieni ihminen, joten sanoin vähän hämmästyneenä: "Tässähän minä olen." Naisen naama meni tyytymättömään mutruun ja hän sanoi merkitsevästi: "Tarkoitin ketään muuta." Kävin herättämässä kahvihuoneessa nokosilla olevan nuoren eläinlääkärin, joka tuli tukka pystyssä ja tyynynpainauma poskessa kysymään mikä hätänä. Hän ei selvästi myöskään ollut se henkilö, jonka Hieno Rouva halusi nähdä, mutta samaan aikaan klinikan omistaja saapasteli ovesta sisään ja Hieno Rouva alkoi sädehtiä. Niin että tiedän justiinsa miltä Fazalista tuntui.

Ai kauheaa, millaista tuo Blixenin elämä oli. Mia kysyykin: "Pitääkö koko ajan yrittää jotain vaikeaa ja pelottavaa? Miksei voisi vaan maata vanhempien vintillä ja katsella Avaraa luontoa?"
Tunnistan itseni heti! Afrikassa on liian kuuma. Pahempaa, kuumaa ja kosteaa! Liikaa ihmisiä. Eksoottisia tauteja. Köyhyyttä ja nälänhätää. David Attenborough kärsi minun puolestani, jotta voisin katsoa dokkareita kotisohvalta. Ei kaikkialle tarvitse tunkea itse. Tänä päivänä en lähtisi Afrikkaan, vaikka minulle maksettaisiin siitä.

Tuo Blixenin ja Finch-Hattonin suhde on ollut kyllä erikoinen. Kukas se joskus sanoikaan, että hän joka rakastaa vähemmän, asettaa ehdot. Karenin miessuhteet eivät koskaan osuneet nappiin, rakastui alunperin Brorin veljeen, mutta tyytyi tähän jämä-joonakseen, joka tuhlasi Karenin omaisuuden, tartutti kupan ja aiheutti lapsettomuuden. Ja sitten Finch-Hatton, joka halusi vain rusinat kakusta, vaikka osasi kyllä kääntää charmivaihteen päälle niin halutessaan.
Brutaalia touhua tuo leijonien metsästys, ei todellakaan mitään itsepuolustusta, vaan julmaa teurastusta ja nylkemistä sen päälle. Sanoo hän, joka riemuitsi, kun mummokoira pitkästä aikaa viime viikolla nappasi hiiren! Puolustus: Me emme kuitenkaan nylkeneet sitä, emmekä korkanneet kuohuvaa kotiin palattuamme.

Voi ei, Hatari! Se on varmaan John Waynen paras leffa.
Olen käynyt Irlannissa, pienessä Congin kylässä, jossa filmattiin Vaitelias mies. Kylässä ei taida olla yhtään penkkiä tai kadunkulmaa, jossa ei olisi laattaa kertomassa, että juuri täällä kuvattiin John Waynen Vaitelias mies. Kylään eksyy kuulemma amerikkalaisia Vaiteliaan miehen takia, mutta heillä lienee ongelma, kun kylässä ei ole oikein mitään katsottavaa ja vielä vähemmän ostettavaa. Mekin etsimme sieltä vain taksia, kun yritimme päästä pois The Ireland School of Falconrysta, jonne tuli päivässä yksi bussi. Congin turisti-info soitti taksin numeroon, jutteli iloisesti ja kertoi meille kylän ainoan taksin olevan ajossa, mutta taksikuskin vaimo lupasi heittää meidät lähimmälle bussiasemalle! Ei toimisi Suomessa.
Belfastissa turistibussi ajaa John Waynen suvun vanhan pubin, The Morrisonsien (kuvassa), ohi. John Wayne on yhtä suurta irkkuperhettä, siinä missä Kennedytkin, vaikka vuonna 1782 syntynyt isoisoisoisä oli Johnin (oikeasti Marion) lähin Irlantia tallannut sukulainen ylenevässä polvessa.

Voi ei! Aktiivisesta muististani oli tippunut, että molemmat Adamsonit murhattiin noin kymmenen vuoden välein. Ja voi ei, Mia pahoinpitelee suomenkieltä sanomalla "tapettiin salametsästäjien toimesta".
Täytyy panna Tony Fitzjohnin Born Wild toivelistalle. Nimestään muistui mieleen, että joku opas Englannissa kertoi, että Fitz-alkuiset sukunimet annettiin aikoinaan kuninkaiden äpärille. Fitzwilliam oli Williamin jälkeläisiä, Fitzjohn Johnin.
Olipa irvokas vertaus, että Joy Adamson Karenin tapaan "valitsi leijonat", kun toinen suojeli niitä ja toinen tappoi minkä kerkisi.

"Jos olen joskus ihmetellyt kartalla Afrikan maiden kuin viivottimella vedettyjä rajoja, niin nyt ymmärrän: jos raja-alueella ei ole muuta kuin savannia tai aavikkoa, miksi rajaviivan pitäisi mutkitella." Haloo, pahvi, ne on vedetty viivottimella! Valkoiset valloittajat ovat ne vetäneet, välittämättä eri heimojen asuinalueista. Nämä suorat viivat ovat aiheuttaneet turhaa sotimista ja vihanpitoa jo yli vuosisadan ajan.

"I had a farm in Africa, at the foot of Ngong Hill." Vaikka lause on kirjoitettu suomeksi, kuulen Meryl Streepin hieman narisevan äänen Minun Afrikkani -filmin alusta. Karvat nousevat pystyyn, kun Mia kuvailee käyntiään Karenin talolla. Talo on siis pystyssä kaikista Kenian levottomuuksista ja terrori-iskuista huolimatta. Silti minua ei saa Afrikkaan, mutta Tanskan Rungstedlundissa voisin joskus käydä.

Tämän kirjan lukemiseen tuli joulukuussa pakollinen paussi, kun piti ehtiä lukea joululahjakirjoja, siis kirjoja jotka lähtivät joululahjoiksi. Blixenin jälkeen olikin hyvä pitää paussi, etteivät seuraavat yönaiset jäisi hänen varjoonsa, se varjo kun on aika suuri. Kovalevyni on jo niin täynnä, että kuukausi sitten luetusta tekstistä on iso osa jo tipahtanut muistista.
Nyt Mia on palannut Afrikasta Kallioon "...ja on niin haikea olo, että melkein itkettää." Tiedän juuri tuon tunteen! Paitsi ettei melkein itkettänyt. Olin ollut kymmenen matkustajan paatissa kymmenen päivää Hebrideillä bongaamassa valaita, delfiinejä, hylkeitä ja lintuja. Emme nähneet montaa venettä tuona aikana ja kävimme kerran maissa pienessä Tobermoryn kylässä, muutoin vain eläinten asuttamilla saarilla. Voi mikä rauha! En omistanut tuolloin vielä kännykkää, mutta ei siellä olisi ollut kenttääkään. Valaat olivat tulleet aivan veneen viereen ja vain pari tuntia ennen matkan loppua noin toistasataa delfiiniä ilakoi paattimme ympärillä. Niinpä hyvästien heittäminen ja siirtyminen Mallaigissa varsin täyteen junaan tuntui todella voimakkaalta kulttuurishokilta, kun oli tullut hiljaisuudesta eikä ollut nähnyt ihmisvilinää kymmeneen päivään. Kun juna lähti liikkeelle, niin kyyneleet alkoivat vaan valua silmistä kuin joku olisi avannut hanan. Alkuasukkaat katsoivat syrjäsilmällä tätä kyynelehtivää kummajaista hieman hämmästyneinä, mutta kohteliaina britteinä eivät tehneet asiasta numeroa. Haikeus, ihan pohjaton haikeus oli päällimmäinen tunne. Kun oli kokenut jotain todella hienoa ja ainutkertaista, jotain johon ei ollut paluuta ja jota ei ollut oikein ehtinyt vielä edes sulatella. Paluu arkeen, ihmiset kuin muurahaiset kipittämässä kiireisinä asemalla, ilmeisen tietämättöminä siitä, miten upea saaristo heillä on aivan käden ulottuvilla. Kiireisiä ihmisiä, kiljuvia, kiukuttelevia lapsia - kaikki äänet kuuluivat jotenkin hirveän voimakkaina ja häiritsevinä, kun oli tottunut hiljaisuuteen. Paluu sivilisaation pariin tuntui todella vaikealta. "Miten jokin, jonka on kokenut niin kiihkeästi, voi kadota niin nopeasti?" Justiinsa niin. Ei tahtonut tajuta.

Isabella Birdistä en ollut koskaan kuullut. Mia ihmettelee, miten Isabella oli ulkomailla itsenäinen ja rohkea seikkailija, mutta siirtyi takaisin vanhapiika-hyväntekijä -moodiin palattuaan Edinburghiin. Tunnen yli 8-kymppisen englantilaisen pariskunnan, joka aikanaan kasvatti suomenpystykorvia ja kävi ahkerasti Suomessa. Rouva innostui Suomesta ja suomalaisuudesta toden teolla ja on varmaan maamme paras "suurlähettiläs". Koska pystykorvamiehet eivät monestikaan ole kielimiehiä, alkoi Angela opiskella suomea kielikasettien ja -kirjojen avulla ja otti keskustelutunteja, jotka kuullostivat lähinnä humputtelulta, koska "tunnit" yhdistettiin shoppailuun tai kahvilassa käyntiin ja "opettajat" olivat Englannissa sattumoisin asuvia tavissuomalaisia. No, minä tunsin Lontoossa asuvan eläkkeellä oleva suomalaisen ruotsinopettajan, joka antoi pienelle ryhmälle yksityisesti suomentunteja ja siihen ryhmään Angelakin liittyi. Hän ei ollut ryhmässä kovin kauaa, sillä hän matkusteli paljon (eikä tehnyt läksyjään, kertoi opettaja) ja tunteja jäi väliin. Lisäksi opettaja arvioi, että Angelaa korpesi, kun hän ei ollutkaan ryhmän paras eikä saanut erikoiskohtelua, koska hänessä asui aika suuri prinsessa. Angela kuitenkin muistaa aina sanoa, että Mrs Baxterin tunnit avasivat hänen silmänsä oikeaan kielenopiskeluun ja myös ääntäminen parani. Annelis ehkä uskoo tämän, koska Mrs Baxter on opettanut Annelikselle ruotsia iltakoulussa...
Angelan englantilainen mies kertoo kaikille, jotka jaksavat kuunnella, että Suomessa Angelasta kuoriutuu Suuri Seikkailija. Englannissa hän nimittäin passauttaa miehensä tekemään kaikki kotityöt, sellaiset joihin ei ole palkattu ketään ulkopuolista ja on aivan kädetön. Hän vain kallistaa päätään ja sanoo "Darling, would you...?" Suomessa hän kantaa itse kiväärinsä metsässä ja siis myös rämpii siellä metsässä (jaa, en ihan tiedä viime vuosista, hän on kuitenkin jo yli 80 v.)