Gummeruksen pokkari, 2016, 301 sivua. Ruotsinkielinen alkuteos Dans på glödande kol.

Takakannesta:

"Visbyssä vallitsee kesäloman jälkeen turistien mentyä rauha. Sitten eräänä yönä palaa talo ja pian sen jälkeen toinen. Paikalla on nähty yksitoistavuotias Leo, joka on jokin aika sitten menettänyt äitinsä tulipalossa. Olisiko Leosta voinut tulla tuhopolttaja?

Samaan aikaan paikallispoliitikon luksusauto joutuu harmillisen kiusanteon kohteeksi, ja rikoskomisario Maria Wern lähtee selvittämään omituisia tapauksia. Onko kyse kolttosista, vai onko teoilla sittenkin poliittinen motiivi? Maria myös huomaa rakastuneensa vakavasti palomieheen nimeltä Njörn, mutta haluaako joku hänelle sen vuoksi pahaa? Tapauksia penkoessaan hän huomaa, että pienellä saarella kaikilla tuntuu olevan yhteyksiä keskenään, varsinkin vanhassa lukioporukassa, johon myös Björn kuuluu..."

Olen lukenut näitä Janssoneita melkoisen sekalaisessa järjestyksessä. Tuhopolttajan edeltäjän Haudan takaa luin näemmä jo 2014 ja sitä edellisen Murhan alkemian 2016. Aiemmin tänä vuonna 2020 taas luin vanhemman Hopealantin. En ole halunnut lisätä kaikkia lukemattomia Janssoneita toivelistalle, mutta luen niitä kyllä löytäessäni, koska ne ovat yleensä nopealukuista perusdekkariviihdettä kiinnostavaan Gotlanti-ympäristöön sijoitettuna. Samat kommentit voi jättää tästäkin kirjasta. Tuhopolttaja oli viihdyttävä ja helppolukuinen tarina, jossa pienen Leon kohtalo koskettikin. Lopussa ihmissuhdekuvioiden osalta mentiin ehkä vähän liiaksi piiri pieni pyörii -tyylillä.

Mukavaa, että tälle kirjalle löytyy vielä tuttu toivoja. Pyrin saamaan kirjan kuriroiduksi hänelle entisten työkuvioiden kautta.

Toivelukemista Sonkulle!

Kiitoksia kirjasta.