Redin olohuoneesta napattu kirja. Elsen 17-vuotias poika joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen ja äiti kertoo sitä seuranneista yhdeksästätoista vuodesta, jotka poika vielä eli.

Johan oli kirja! Ei-uskonnollisena eläinhoitajana surkuttelen sitä, ettei eutanasia ole sallittua Suomessa, vaikka tämä perhe ei olisikaan mahdollisuutta käyttänyt. Jossittelu onnettomuuden ja kypäränkäytön suhteen on turhaa, shit happens, mutta olen aivan pöyristynyt luettuani mitä perhe joutui kokemaan sairaalalaitosten ja lääkäreiden taholta, kun potilas oli lähinnä heittopussi, joka ei kuulunut kenenkään tontille. Panna aivovamman saanut kuntoutettava Nikkilän sairaalaan, eli mielisairaalaan, 30 km päähän Helsingistä! Ei millä tahansa perheellä olisi ollut mahdollisuutta ottaa aikuisen kokoista poikaa kotihoitoon. Harvassa perheessä on keksijä-isä, joka pystyy itse suunnittelemaan ja kyhäämään toimivia ja välttämättömiä apuvälineitä vammaiselle - tuolloin ei ehkä ollut vielä Apuvälinekeskusta, josta saa ilmaiseksi lainaan pelit ja vempaimet, vaikka ei sielläkään varmaan olisi ollut kolmipyöräistä aikuiselle.
Usko auttoi ja kantoi tätä perhettä, he todella olivat kiitollisia kaikesta pienestä edistyksestä ja osakseen tulleesta ystävällisyydestä, siinä missä moni muu olisi vain katkeroitunut tai lyönyt hanskat tiskiin. Ihmeen hyviin tuloksiin poika pääsi eikä päiväkirjamerkintöjensä perusteella ollut edes masentunut tai epätoivoinen - siis silloin kun vielä pystyi kirjoittamaan. Vakuutusyhtiö oli ilmeisen hyvä, mutta voi apua, kun oma luottolääkäri kuoli.
En vieläkään ymmärrä mistä siellä sairaalassa pääteltiin, että poika oli humalassa kaaduttuaan? Onko verinäyte voinut mennä sekaisin jonkun muun näytteen kanssa? Epilepsialääkitys voi aiheuttaa huimausta ja sekavuutta, mutta ei se aiheuta kohonneita alkoholiarvoja. Sen jälkeen Torolf pantiin sairaalajärjestelmässä romukoppaan ja todellakin ylilääkäri ilmoitti selvin sanoin päättävänsä ketkä ansaitsevat tulla leikatuiksi. Kunto laski niin huonoksi, että kun leikkaus Karolinska Institutetin lääkärin yhteydenoton jälkeen tehtiin, ei siitä ollut sen suurempaa hyötyä, se vain pitkitti huonoa elämää. Ja mitä sadistista pompotusta oli panna perhe soittamaan voinnista ja jatkohoidosta päivänä, jolloin lääkärillä oli ensin useampi leikkaus ja sitten hän jäi kuukauden kesälomalle - viitsimättä vastata soittopyyntöön? Se on sellaista arroganssia, että toivon pilkan joskus osuneen omaan nilkkaan.
Aivan absurdi lisä tarinaan oli viimeisenä pääsiäisenä ovikelloa soittanut krapularyyppyä kaivannut ventovieras nainen, jonka perhe tyynesti päästi sisään kesken Torolfin letkuruokinnan ja antoi kaivatun ryypyn, kuunteli murheet. Meikäläisen lähimmäisenrakkaus ei ole yhtä venyvä sorttia.
Yhden koiratutun mies oli ajanut 15-vuotiaana mopolla rekan kylkeen ja oli osittain halvaantunut. Ennuste oli synkkä, joten perhe lähetti pojan yksinään johonkin hoitolaitokseen Englantiin. Mies itse oli jälkikäteen sitä mieltä, että perhe ei kestänyt katsella häntä, Englanti oli tarpeeksi kaukana ettei tarvinnut käydä katsomassa. Eivät käyneet kertaakaan sen parin vuoden aikana, jonka hän laitoksessa vietti. Pojan pelastus oli joku opinnäytettään tekevä saksalainen fysioterapeutti, joka teetti hänellä ihan rääkkiin asti harjoituksia, toistoja, treeniä, ei armoa ja perhana - toinen puoli kroppaa kuntoutui, vaikka aina hän laahasi toista takajalkaa ja saman puolen käsi ei juuri noussut. Sai kuitenkin kolme poikaa. Mutta oli melkoinen despootti ja varsinkin iän myötä yks' perkele. Hän kuitenkin tiesi mikä oli kuntoutuksen merkitys, joten kun vaimonsa sai aivoinfarktin ja makasi Laakson sairaalassa vailla mitään kuntoutusta, niin ukko haki hänet sieltä pois ja pani yksityispotilaana Käpylään, jossa treeniohjelma lähti heti pyörimään. Jäljelle jäi vain vähäinen toisen jalan laahaus. Infarktin seurauksena hajuaisti herkistyi koiramaisen hyväksi ja matemaattinen lahjakkuus parani, pystyi laskemaan vaikeatkin laskutoimitukset päässään tuosta vain, mitä ei todellakaan ollut ennen tehnyt. Ihmeellinen värkki nuo aivot, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, kun jotain tapahtuu.
Valitettavasti mies koitui myös vaimonsa turmioksi, sillä kun aikanaan päätyi pyörätuolin ja sai avanteen, päätti ilmeisesti ettei vaimonsakaan saa enää nauttia elämästään. Pompotti tätä päivin öin, ei antanut nukkua, kasteli sängyn tahallaan vetämällä liitoksen pois avannepussista, etc. Vaimo kertoi puistossa, että on niin väsynyt että voisi nukkua pystyyn. Mies ei suostunut menemään hoitoon mihinkään laitokseen, vaikka oli liian painava pienen vaimon nostella. Kotisairaanhoidosta lähetettiin ihan toistaistoista väkeä, joista moni näki avannepussin ensimmäistä kertaa ja hoitaja vaihtui päivittäin. No, kun on vuosia stressin alla eikä saa nukkua, niin eihän siitä hyvä seuraa, vaimolla alkoi puhe pätkiä. Suosittelimme lääkäriin menoa, mies ilmoitti vaimon olevan vain tyhmä. Kun lopulta "sai" mennä lääkäriin, todettiin olleen useita pieniä infarkteja aivoissa. Ei puhetta kuntoutuksesta tai puheterapiasta, koska oli miehenä omaishoitaja. Voi Jeesus! Nyt ehkä kuukausi sitten molemmat pantiin samaan hoivakotiin, vaimo ehkä 75 vee, ei pysty enää puhumaan yhtään selvää lausetta. Ihan järkkyä, oli iloinen, hauska ihminen täynnä hyviä tarinoita.
Ajattelin vapauttaa kirjan Laajasaloon, Svanströmintielle. Torolfin perhe asui numerossa 15. Vieläköhön siellä on omakotitaloja?

En yleensä jätä kirjoja tuntemattomien ihmisten postilaatikoihin, mutta voisin kuvitella tämän koskettavan tarinan kiinnostavan talon nykyisiä asukkaita.
Hauskaa Joulua!