Otava:

"Muista minua, hän sanoi vetäessään asetakin ylleen – Sotavuosien hullu rakkaus uhmaa järjen ääntä.
19-vuotias Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen ja muistuttaa eniten äitiään. Hän työskentelee ompelijattarena ja valmistaa lumipukuja. Talvisodan syttyminen merkitsee pelkoa, puutetta ja raatamista myös kotirintamalle.
Mirjami rakastuu palavasti ja järjettömästi, vanhempien vastustuksesta välittämättä. Eikä hän peräänny, vaikka suhde vie hänet kuolemanvaaraan. Niin lujassa on poikkeusolojen rakkaus.
Sotavuodet muokkaavat kolmea sisarta, Annikkia, Mirjamia ja Soilia. Kun on tehtävä valintoja, joiden merkitystä ei tapahtumahetkellä voi tajuta. Kun tulevaisuus on pelkkää epävarmuutta."

Huh, onpa Köngäs kirjoittanut taas kerran vahvan kirjan. Ihan Sandran tavoin tämä ei ihon alle mennyt, mutta hieno ja koskettava tarina oli yhtä kaikki. Selviytymistarina, ajankuva, kuvaus kotirintamalta, arjen isoista pienistä asioista ja rakkaudesta, toki. Kun loppu lähestyi, sydämeni oli pakahtua.

Rakastan Köngäksen kieltä. Tämä kirja jää varmasti pysyväishyllyyn ja kite-käyttöön. Siteerattavia kohtia olisi vaikka kuinka, mutta otetaan nyt vaikka tämä:

"Sisar luulee muuttavansa, mutta minä tiedän ettei Kurjesta pääse koskaan pois. Se on aina meissä niin kuin isä ja äiti ovat aina meissä. He ovat meidän tukipuitamme, pitävät pystyssä, mutta on siinä siteessä muutakin. Kaikki, mitä heille on tapahtunut, on siirtynyt meihin ja me kannamme huomaamattamme myös kaikkia heidän vaiheitaan, ja eniten niitä, mitkä he uskovat peittäneensä."

***
Osallistun kirjalla lii5an kouluhaasteeseen, jossa tämä käy kohtaan käsityö / pehmeät materiaalit: kannessa on ihmisiä ommellut vaatteet päällään.