Saari on karu, kaunis ja arvaamaton, ja sille nousevassa valkoisessa talossa asuu vuosisadallinen naisia, miehiä ja lapsia, jotka sukupolvi toisensa jälkeen rakastuvat, rakastavat, kapuavat yli vuorten, katoavat vuonoille, purjehtivat merten taakse, kertovat tarinoita ja kimmeltävät hankien keskellä kuin hopeiset suomut rantahiekalla.

Islannissa ei ole perhosia on Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani. Se on typografialla ilotteleva runollinen saaga kirpeänkauniista Islannista.

Suomi mainittu, tai ainakin pääkaupunkimme! Sivun 262 rakkausrunossa sanotaan näin:

oikein lyhyen päivän
olen rakastanut sinua Helsingissä.

Kolmoishaasteeseenkin tämä sopii mainiosti. Kirjassa nimittäin toistetaan monia sanoja ja asioita kolmeen kertaan, esimerkiksi:
Jón-si, Jónsi, Jón-si.
Kimaltelee. Kimaltelee. Kimaltelee.
Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä? Alammeko me elää vedessä?
Meri. Meri. Meri.

Suhtauduin tähän lievällä ennakkoluulolla, mutta tämä oli kaunis, ihana kirja. Typografialla kikkailu ei tuntunutkaan kikkailulta, vaan vain lisäsi kirjan ja tekstin kauneutta. Ihana!

Posti kuljettaa eteenpäin. Hyviä lukuhetkiä!

Kiitos!

10.8.2020

Ihana kirja luvattiin, ja sellaisen sain. (Jo kansi on ihana, ja arvostan myös hillittyä sävysävyynlaputusta.) Sukusaaga karunkauniista pienestä saaristokylästä ja siihen upotetut tarinat peikontytär Einhver Ekkineinsdottirista - kuin runoa olisi lukenut tai musiikkia kuunnellut! Teksti on kokeellisista elementeistään huolimatta helppolukuista, mutta sitä ei käy ahmiminen. Lopussa on sukupuu jonka avulla voi palauttaa itsensä kärryille. Liitteeksi on myös listattu tämän kirjan kanssa samanhenkisiä teoksia, joita jokusen löysin minäkin kirjasta intertekstinä.

Kiitos toisenkin kerran, duffeli, ja hienoja lukuhetkiä, Anuliini!

-ruzena

Kiitos toivelistakirjan, puhuttelevan postikortin lähetyksestä kera kauniiden postimerkkien, jotka säilön kansioon ihasteltavaksi.