www.adlibris.com:

"Voiko mikään täyttää äidin jättämää aukkoa?

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen palaa lapsuuteensa ja varhain kuolleen äitinsä muistoon riipaisevan kauniissa muistelmateoksessaan.

Eero Huovinen oli yhdeksänvuotias, kun hänen äitinsä kuoli. Kuolema oli perheelle järkyttävä isku. Isä vaikeni, äidistä ei puhuttu. Vuosien saatossa muistot hiipuivat, mutta ikävä ei laantunut, ei edes iän myötä.

Isän kuoleman jälkeen Eero Huovinen löytää vanhempiensa kirjeitä, kuvauksia perheen iloista ja itkuista. Edessä on aikamatka äidin luo. Kirjeitä lukiessa muistot heräävät eloon ja alkaa tutustuminen haalistuneiden muistikuvien sijasta todelliseen äitiin. Esiin nousee kysymys, voiko äidin löytää uudelleen, ja jos voi, helpottaako ikävä.

Helsingin emerituspiispa Eero Huovinen (s. 1944) on tullut tunnetuksi älykkäänä keskustelijana ja loistavana kirjoittajana, joka panee myös itsensä likoon. Huovisen aiempia teoksia ovat muun muassa Pappi? (2001), Lähdön aika (2011), Enkeli taivaan (2012), Saarna? (2015) ja Parhain päin (2017)."

Odotin ehkä jotain koskettavampaa lukukokemusta kuin miksi tämä sinänsä hyvä kirja muodostui. Ehkä itseäni vieraannutti varsinaisesta teemasta, äidin ikävästä, tekstin korostunut uskonnollisuus ja perheen lähi-ihmisten sivistyneisyyden ja titteleiden ylikorostuminen - vaikka toki nämä oppineet piirit ja uskonnollisuus ovat olleet keskeinen osa Huovisen elämää.

Pandemia-ajan ajankuluksi lähipiiriin, postin kuljetettavaksi.

Kirja palautui kotihyllyyn.

Hippa-toivelistakirjana Annimannille seuraavaksi. Mukavia lukuhetkiä!

Lämmin kiitos! Korttikin on aivan mahtava. Kunpa pian pääsisi matkalaukkua pakkailemaan :)