Sellon kirjaston kierrätyshyllystä matkaan lähtenyt kirja. Kiitos kirjan lahjoittajalle. Luin hiljattain kirjailijalta Mistään kotosin ja ajattelin, että voisihan tämänkin lukea, kunhan joutaa.

Luin oikein sujuvasti viime viikonloppuna. Tämä oli hauska ja mielenkiintoinen. Hersyvä henkilökaarti oli koottu tähän ja tarjoiltiin kaikenlaisia näkökulmia. Erityisesti jäi mieleen, miten Iranissa serkkutyttö yritti pitää hauskaa, mutta joutui kuitenkin törmäämään ikävään tilanteeseen. Kovasti hän tahtoi myös Parasin kuvaavan sitä loistokkaampaa ja modernimpaa puolta Iranista ja Parasi taas oli jo ennalta päättänyt, millaisia kuvia hän halusi ottaa. Kulttuurit ovat moninaisempia kuin uskoisikaan. Helposti haluamme luoda niistä omat stereotypiamme. Ruotsin puolella taas kiinnosti kovasti se pohdinta, että onko oikein luoda kiintiöitä maahanmuuttajille ja pitää heitä kiinnostavina juuri eksoottisuutensa vuoksi ja onko heillä oikeasti mahdollisuuksia tulla hyväksytyiksi ruotsalaisina vai halutaanko monikulttuurisuuspuheella pitää kiinni tietyistä stereotypioista ja lakaista ongelmia maton alle. Tai jotain sellaista.

Tiiliskivihaasteeseen, kirjan kuvassa on ihminen.
Matkustan ympäri maailmaa, Iran. En ole käynyt enkä suunnitellut matkaa, mutta maa on kyllä mielenkiintoinen.

Kirja jäi vapautuspussissa Malminkartanon asemalle sille puolelle, josta I-juna Helsinkiin lähtee.

Kirjassa ei kyllä tainnut olla muita merkintöjä kuin bcid-koodi, ei mitään tarroja... Toivottavasti pussin avulla löytäjä löytää tännekin. Jos kirja on myöhemmin samassa paikassa, lisään siihen vähän tarroja tms.

Marjaneh Bakhtiari kuvaa elävästi jokaisen henkilön kautta, mitä kotimaansa jättäminen on. Mieleen jäi erityisesti kohtaus, jossa perheenisä osallistui äitinsä ystävättären hautajaisiin. Vaikka paikalla oli omia maanmiehiä, etäisyys heihin oli pidempi kuin hänen etäisyytensä nykyisen kotimaansa ihmisiin. Meillä on helposti tapana ”niputtaa” euroopan ulkopuolisista maista tulevat ihmiset kansallisuuden mukaan ja määritellä heidät omien stereotypioidemme läpi. Iran ja Afganistan on samaa kuin kaaos ja köyhyys. Kuitenkin päähenkilöt ovat varakkaita ja koulutettuja ja Yliopiston opettaja Mehradin elämäntavassa on tuskin koskaan ollut mitään samaa kuin lukutaidottomien kuokkavieraiden tai Åken, jotka viettävät hautajaishetkeä yhdessä. Sama näkyy myös tytärten Iranin reisussa. Toinen asia, johon huomioni kiinnittyy on maahanmuuttajanaisten vaikeus löytää paikkaansa: vaikka koulutusta olisikin kotimaassa olisikin hankittu ja itsenäisestä elämästä haaveiltu, niin tulomaassa jäädään perheen ”lapsiksi” ja huolehdittaviksi. Tämä ilmiö kaipaisi enemmän huomiota yhteiskunnissamme.
Petyin kuitenkin siihen, että kirjan tarina oli hieman laimea. Tapahtumat polkivat vähän paikallaan.