Hyvinkää 26. toukokuuta vuonna 2012 oli päivä, jolloin nuoremman konstaapelin Heidi Foxellin elämä muuttui pysyvästi...

Miittiin mukaan

Sähkötalon miitistä napattu. Muistan kyllä tämän tapauksen, sillä yhden asiakkaamme lapsenlapsi kuoli tässä ampumavälikohtauksessa. Oli jäänyt odottamaan ravintolan ulkopuolelle, kun kaveri kävi sisällä pissalla. Olen miettinyt, että mahtaa kaverilla olla melkoiset syyllisyyden tunteet. Eihän se mitä tapahtui, ole millään lailla hänen vikansa, mutta jos hänellä ei olisi ollut niin kova pissahätä, olisi hänen ystävänsä hengissä. Näinhän ihminen ajattelee.
Tämä Heidi puolestaan on luokkakaverini lasten tuttuja jalkapallokentiltä, joten kirja suuntaa seuraavaksi Laajasaloon. Aloinkin lukea sitä heti. En tiedä olisinko hirveän iloinen, jos olisin jompikumpi Heidin vanhemmista. Halusiko isä tulla ikuistetuksi luuserifirmaa pyörittäneenä miehenä, jonka vaimo määräsi kaapin paikan, tai äiti lukea millaisena vääpelinä tytär häntä piti, vaikka vaikutti periaatteessa ihan tyytyväiseltä lapsuuteensa.
Heidi ei tiennyt mikä hänen isänsä oikea nimi oli, mutta minäpä en tiennyt mikä minun oikea etunimeni oli, kun menin kouluun. Opettaja piti nimenhuudon ja katselin kiinnostuneena, että täällä on joku, jolla on sama sukunimi. Äiti sai töniä ja kuiskata: "Se olet sinä!"

Työkaverini veljenpoikanen on jo monta vuotta halunnut vain ja ainoastaan poliisiksi. Hän kirjoitti viime keväänä ja meni nyt tammikuussa inttiin. Heillä oli jotkut painitreenit ja polvilumpio luksoi pois paikaltaan. Saikkuahan siitä tuli eikä valan vannominen onnistunut, sillä se olisi edellyttänyt marssimista ja polvi oli määrätty ehdottomaan lepoon. Isänsä oli lentänyt Kabulista asti katsomaan vannomista. Saa nähdä miten poliisiuran käy, jos polvesta ei tule kalua.
Lappuliisoista tuli mieleeni, että tänään oli kova tuuli ja vettä tuli vaakatasossa, joten köröttelin miittiin autolla, jonka jätin parkkiin Sähkötalon viereen. Luotin siihen, etteivät lappuliisat partioi tällä säällä, ja oikeassa olin 😊.

Tämä oli nopealukuinen kirja. Ja sillä lailla ristiriitainen, että vaikka Heidi on kärsinyt enemmän kuin moni ihminen ikinä, niin en voi sanoa pitäväni hänestä ihmisenä. Hän on epäsolidaarinen tuntemiaan ihmisiä kohtaan ja töräyttelee heistä sellaisia asioita, joita he eivät varmasti olisi halunneet julkaistavaksi. En tarkoita, että elämäkerrassa täytyisi valehdella, mutta on asioita, joita ei tarvitse erikseen totuuden torvena toitottaa, ellei sitten juurikin tahallaan halua loukata näitä ihmisiä. Isänsä onneksi kuoli ennen koko ampumatapausta, joten hänen ei tarvinnut seurata sivusta tätä kaikkea eikä lukea olleensa luuseri ja välinpitämätönkin vielä, kun ei ollut puhunut Heidille ruotsia kotona eikä tentannut kertotaulua tai kysynyt onko läksyt luettu.
Tarina poukkoili jonkin verran, joten ihan aina en pysynyt kärryillä mikä kuntoutus oli vain ampumisen jälkeistä ja mikä hoitovirheen seurausta.
On ihme, ettei Heidi kuollut, sillä kahden ensimmäisen viikon aikana hänet leikattiin yksitoista kertaa ja koko sairaalassaoloajalta leikkauksia kertyi 50-60, nukutuksia toista sataa. Erään rutiinitähystyksen nukutus oli liian kevyt ja Heidi oksensi ja aspiroi vatsan sisällön keuhkoihinsa. Hapenpuute ja verenpaineen lasku aiheutti hänelle selkäydinvaurion, joka huomattiin vasta myöhemmin. Kävely oli jo alkanut sujua, mutta hoitovirhe vei hänet rullatuoliin. Minusta on erikoista, ettei hänelle ole tähän päivään mennessä kerrottu toimenpiteen tehneiden lääkärien nimiä, sillä luulisi potilaan oikeuksiin kuuluvan saada tietää ketkä ovat syyllisiä. Kun selkäydinvaurio lopulta todettiin, hän sai anomalla muutaman tonnin hoitovirhekorvauksia, mutta anteeksipyyntöä ei ole koskaan kuulunut, mikä ottaa henkisesti koville, sillä rahalla ei ole niinkään merkitystä.
Jottei Heidi pääsisi liian helpolla, hänelle puhkesi kaiken päälle vielä leukemia ja pari kertaa on ollut vakavia verenmyrkytyksiä.

Kirja jatkaa matkaansa jalkopalloperheeseen.