WSOY, 2004.
*
Luettu marraskuussa 2019.

Tämä on Maija Asunta-Johnstonin kolmas kirja, missä hän kertoo elämästään Unkarin Várbalogin kylässä. Mukavan leppoisaa luettavaa.

Kirjoissa (ihan ylipäätään siis) minua ilahduttaa moni asia, esim. kun kirjassa esitetään juuri sellaisia ajatuksia tai tuntemuksia, kuin itsellä on, mutta samoin ilahdun usein myös ihan päinvastaisesta. Eli siitä, miten joku ajatteleekin jostain asiasta ihan täysin eri tavalla. Voi olla hyvinkin avartavaa. Nyt sain avartavan kokemuksen siitä, kun Maija kirjoitti tajunneensa, miksi musiikki tai muu taide saattaa liikuttaa kyyneliin asti. "Tajuan, että musiikin kuuloelämys tai esiintyvän taiteilijan kasvot heijastavat sirun taiteilijan sielua, että saan hipaista hänen maailmaansa, ja se liikuttaa minua. Mitä hän on kokenut ja elänyt, mitä liikkuu hänen sielussaan, kun hän pystyy antamaan mielensä liikkeille niin vaikuttavan ilmiasun." Itse olen herkkä liikuttuman, mutta tuo ajatustapa tuntuu minulle vieraalta. Kun tarkemmin mietin asiaa, päädyn ehkä lähinnä siihen, että liikuttumiseni liittyy ennemminkin taiteessa olevaan "johonkin suurempaan", johonkin tärkeämpään, kuin mihin järjellinen ajattelu riittää, jotain johon ei voi olla reagoimatta muuten kuin (myös) tunteiden tasolla. Toki arvostan esim. laulajaa hänen tulkinnastaan, ymmärrän että se vaatii taustalle kokemukset ja elämän sekä laulajan heittäytymisen, mutta silti koen että lopullinen elämys on jotain vielä tämän kaiken päälle.

2. krs:n kirjanvaihtohyllyssä.

21.12.2019 Matkuksen vaihtopisteeltä mukaan napattu. Jää odottamaan lukuvuoroaan ja sen jälkeen matkaa eteenpäin. :)