Ristin Voitto, 1978. Valokuvat: Annikki Raatikainen ja Leena Kauppinen.

Takakannen teksti (netistä kopioitu, tästä kansipaperit puuttuvat):
Uskomaton reportaasi suomalaisen naisen urotyöstä yhdessä maailman köyhimmistä maista
Bangladeshin kutsuun vastaamisesta seurasi tämän kirjan tekijälle todellinen seikkailu. Annikki Raatikainen lähti Suomesta syksyllä 1974 mielikuvituksellisena päämääränään ajaa Volkswagen-pikkubussilla Bangladeshiin, Intian taakse, palvelemaan köyhimmistä köyhintä kansaa — tietämättä edes miten aloittaisi. Autoa startatessaan hän muisteli Koskenniemen säkeitä: »Yksin oot, sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin. Yksin syntynyt oot, yksin lähtevä oot.»
Tällä hetkellä Annikki Raatikainen johtaa perustamaansa tyttöjen orpokotia Daccassa. Mitä tätä ennen on tapahtunut ja kuinka ylittämättömiltä tuntuneet vaikeudet on saatu voitetuiksi — siitä kaikesta kertoo tämä kirja. Se on kuin jännitysromaani, mutta silti todeksi elettyä elämää.

***

Annikki Raatikainen vaikuttaa kirjoittamansa perusteella tiukalta ihmiseltä. Ja tiukkuus on varmaan tarpeenkin, kun määränpäänä on verisen itsenäisyyssodan runtelemaan köyhä maa, missä hänen pitäisi vielä selvittää sekin, miten voisi tehdä siellä haluamaansa lähetystyötä.

Pahennusta herättävät mm. suomalaisten nuorten suosimat resuiset ja väriä päästävät farmarit. Näitä hän muistelee, kun menomatkalla Bulgariassa nuoret pukeutuvat niin moitteettomasti, pojillakin vallan prässihousut ja siistit paidat liiveineen.

Hauska juttu sattui Pakistanin ja Intian välisellä rajalla. Annikilla oli matkatavaroissa kirjoituskone ja intialainen tullivirkailija pyysi saada lainata sitä muutamaksi minuutiksi, koska heillä oli tärkeitä papereita kirjoittetavana ja oma koneensa oli rikki. Muutama minuutti venyi ensin yhdeksi puoli tuntiseksi sitten toiseksi, mutta lopulta Annikki sai koneensa takaisin ja matka jatkui.

Intiassa oli hurjaa, vaikkakin tuskastuttavan hidasta menoa Delhin ja Kalkutan välisellä valtatiellä. Kylien kohdalla ihmisten majat olivat tiessä kiinni ja tie ikäänkuin asukkaiden olohuonetta. Yhden tuolin ja melkein pöydänkin Annikki vahingossa kaatoi, muttei onneksi pahempaa sattunut. Kerran auton edessä konttasi vauva, mutta joku pieni poika ehti käydä sen nappaamassa syrjään. Tiellä oli myös hidastustöyssyjä (sementtisiä kynnyksiä), joita Annikki toivoi Suomeenkin (ja tämä toivehan on toteutunut). Tiellä saattoi olla myös riisiä kuivamassa ja auton pyörien puitavana. Kätevää.

Matka eteni suunnitelmien mukaan Bangladeshiin asti. Kirjoittaja antaa paikallisväestöstä laiskan, kovapäisen ja epärehellisyyteen taipuvaisen kuvan. Urakkaa riitti hygienian ja muiden sääntöjen suhteen. Mielellään olisin lukenut heidän omasta kulttuuristaan, mutta siitä Raatikainen ei kirjoittanut mitään. Surkeaa oli ja köyhää ja ihmiset hänen mielestään todellakin jeesuksen sanan tarpeessa. "Maa on kuitenkin mitä surkuteltavin. Kansa on tummaa kasvoiltaan mutta sielultaan vielä tummempaa. Synnin teitä he kulkevat..."

Bangladesh on edelleen köyhä maa. Wikipedia kertoo, että maa on väkiluvultaan maailman 8. suurin (yli 160 miljoonaa). Pinta-alaltaan maa on kuitenkin vain 144 000 km² (vajaa puolet Suomen pinta-alasta). Bangladesh onkin yksi maailman tiheimmin asutuista valtioista.

Ala-aulan vaihtokärryssä. Hyviä lukuhetkiä!