Sivulta kirjasampo.fi:

Parsifal on Volter Kilven tulkinta keskiaikaisesta ritarieepoksesta ja Graalin maljan etsinnästä. Se on tarina kuninkaan pojasta, joka kasvaa äitinsä luona. Vartuttuaan hän lähtee iloisena maailmalle ja näkee kauneutta kaikessa. Häntä kuitenkin odotetaan kuninkaan linnassa, jotta hän kohtaisi Graalin maljan ja vapauttaisi temppelin surusta. Kilven kerronta säteilee runollisuutta ja polveilee ilmaisuvoimaisesti. Parsifal koskettaa henkevyydellään.

---
Volter Kilven Seuran julkaisuja 3

Tämän olen lukenut yli 20 vuotta sitten. Muistan tajunneeni ja pitäneeni tästä enemmän kuin Antinouksesta, jonka luin samaan aikaan. En aio tätä uudestaan kahlata läpi, sillä vähän luin äsken enkä edelleenkään tälle syttynyt.

Kannattaa hehkuttaa Alastalon salissa -kirjaa, niin saa lisää Volter Kilpeä luettavakseen. Lukemisen iloa ja ihanaa kesää!

Kilpi houkuttelee jo kovasti... Aloitan lukemista viikonloppuna. Kiitos kovasti ja mukavaa kesää!

Minä sytyn näköjään Kilvelle joka kerta! Luin tämän ja Antinouksen yhdeltä istumalta viikonloppuna. Molemmat jätän mieluusti pysyväiskokoelmaani.

Osasin odottaa jotain erilaista Kilven myöhäistuotannon kielipeleihin verrattuna, mutta en sentään aivan tällaista! Mieshän oli myös proosarunon mestari miltei vuosisata ennen genren läpimurtoa. Näissä vuosina 1902 ja 1903 ilmestyneissä lyyrisissä, filosofis-esteettisissä teksteissä on todellakin ollut jotain kaikin puolin ennennäkemätöntä ja äärimmäistä (eikä vastaavaa liene ilmaantunut suomalaiseen kirjallisuuteen sittemminkään). Juuri tuo Kilven äärimmäisyys kiehtoo minua: ja lumoaa, koska kaikki tuo äärimmäisyys on myös äärimmäisen kurinalaista ja muotopuhdasta eikä hajoa paatoksen keskelle. Tässä perinteiseltä runolta rakennetta lainaavassa muodossa Kilpi on mielestäni jopa loistavampi kuin kunnianhimoisia monimielisyystasoja luodessaan (Alastalo, Fantomimia). Mutta sekä äärimmäisessä lyyrisyydessään että monisanaisuudessaan Kilpi vihjaa vielä aina paljon, paljon enemmän kuin mitä painoarkille on präntätty.

Parsifalin erityisansio Antinoukseen verrattuna on sen runoilmaisu, joka yltää paikoin henkeäsalpaavaan kauneuteen. Toki näin vanhoja tekstejä on lähtökohtaisesti luettava tietyn paatosfiltterin kera, mutta edelleen kyllä kolahtaa minuun:

Hiipien saliin. Hiipien vaaleaan saliin. Konviramur, kuningatar, keveä, keveä hämärässä yössä. Hiipien vaaleaan saliin.

Yritän kirjoittaa aiheesta jotain perinpohjaisempaa kesäloman aikana. Tässä vaiheessa vain suurkiitokset Sakalle näistä ällistyttävistä löydöistä!