Takakannesta:

"On lasinteräviä hetkiä, jotka viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä."

Tyynelän perhe on kasvanut lasitehtaan varjossa. Jussia – sisarusparven vanhinta – kierrätetään tehtaalla eri tehtävissä. Kun muut kehittyvät taidoissa, kasvaa Jussi vain ikää. Mutta maailman hän näkee yksityiskohtaisemmin ja terävämmin kuin muut.

Jussin siskoilla on omat elämänsä ja huolensa. Helmi käy tehtaalla töissä, mutta kaipaa takaisin hetkiin, joihin ei voi enää palata. Kiivasluonteisella Raililla taas on Helsingissä menneisyys, jota hän ei tajua edes piilotella. Hänestä maailmassa pärjää, jos vain on tarpeeksi tahtoa.

Jäljittelemättömällä tyylillään Tommi Kinnunen kuvaa tehdaskylän pienoismaailmaa, ihmisten kohtaloita ja heidän keskinäisiä suhteitaan sodanjälkeisessä Suomessa."

Neljäntienristeyksen ja Lopotin jälkeen tartuin kirjaan suurin odotuksin. Kinnusen hieno kirjallinen ilmaisu oli läsnä tälläkin kertaa, mutta alkuosa ja varsinkin lasinvalmistusprosessin kuvaukset itselleni vieraine termeineen tuntuivat ajoittain puuduttavilta. Kirjan loppua kohti aloin sitten pitää lukemastani tosi paljon, kolmiosainen rakenne toimi, ja Tyynelän perheen tarinasta muodostui hallittu ja hieno kokonaisuus, aidolta vaikuttava ajankuva. Eniten pidin sodan jättämien jälkien kuvauksesta - siitä, kuinka sota vaikutti yksittäisiin ihmisiin, mutta myös lasitehtaan yhteisöön.