Sivulta kirjasampo.fi:

Kirjan ainoa henkilö on historiallinen Antinous, Rooman keisari Hadrianuksen lemmikki, josta varhaisen kuoleman (vuonna 130) jälkeen tehtiin eräiden entisten jumalien uusi inkarnaatio.

Volter Kilven Antinous, vuodelta 1903, on Kilven alkutuotantoa ja edustaa uusromanttista ja symbolista lyyristä proosaa. Teos kertoo Keisari Hadrianuksen lemmikin tarinan, joka traagisesti päätyy itsemurhaan. Antinous on kertomus nauttijasta, joka tulvii kauneuden kokemuksia ja taiteellisia elämyksiä.
---
Volter Kilven Seuran julkaisuja 4
Kannen kuva sivulta kirjasampo.fi

Tämän lukeminen oli pakkopullaa yli 20 vuotta sitten. Kirja olisi edelleen saanut kerätä pölyä itseensä hyllyssäni, jollei Annimanni olisi julkaissut kirjabingoa, jossa on kohta "kirja, jota et muuten lukisi". Lukeminen oli yhä pakkopullaa enkä todellakaan saanut kirjasta mitään irti. En tajunnut kirjaa aiemmin enkä ole iän karttuessa viisastunut yhtään tämän kirjan suhteen.

Kannattaa hehkuttaa Alastalon salissa -kirjaa, niin saa lisää Volter Kilpeä luettavakseen. Lukemisen iloa ja ihanaa kesää!

Kannattaa todellakin! Kiitos kovasti Kilpi-paketista, joka odotti tänään postilaatikossa. Minua kiinnostaa kovasti, miten klassiset aiheet Kilveltä taipuvat.

Luin tämän ja Parsifalin yhdeltä istumalta viikonloppuna. Molemmat jätän mieluusti pysyväiskokoelmaani.

Osasin odottaa jotain erilaista Kilven myöhäistuotannon kielipeleihin verrattuna, mutta en sentään aivan tällaista! Mieshän oli myös proosarunon mestari miltei vuosisata ennen genren läpimurtoa. Näissä vuosina 1902 ja 1903 ilmestyneissä lyyrisissä, filosofis-esteettisissä teksteissä on todellakin ollut jotain kaikin puolin ennennäkemätöntä ja äärimmäistä (eikä vastaavaa liene ilmaantunut suomalaiseen kirjallisuuteen sittemminkään). Juuri tuo Kilven äärimmäisyys kiehtoo minua: ja lumoaa, koska kaikki tuo äärimmäisyys on myös äärimmäisen kurinalaista ja muotopuhdasta eikä hajoa paatoksen keskelle. Tässä perinteiseltä runolta rakennetta lainaavassa muodossa Kilpi on mielestäni jopa loistavampi kuin kunnianhimoisia monimielisyystasoja luodessaan (Alastalo, Fantomimia). Mutta sekä äärimmäisessä lyyrisyydessään että monisanaisuudessaan Kilpi vihjaa vielä aina paljon, paljon enemmän kuin mitä painoarkille on präntätty.

Suomalaista 1900-luvun alun estetiikan alan tutkimus- ja julkaisutoimintaa tuntemattomana on paha mennä sanomaan, miten korkealle Kilpi on tuollakin alalla rankattava -- olisin kyllä valmis nostamaan teemojen käsittelyn Antinouksessa melkoiseksi klassikoksi.

Yritän kirjoittaa aiheesta jotain perinpohjaisempaa kesäloman aikana. Tässä vaiheessa vain suurkiitokset Sakalle näistä ällistyttävistä löydöistä!