Ivan Denisovitšin päivä kuvaa yhden päivän päähenkilönsä elämässä. Ivan Denisovitš on tuomittu kymmeneksi vuodeksi vankileirille Siperiaan. Tuomio tuli maanpetoksesta, sodassa Ivan Denisovitš jäi saksalaisten vangiksi ja pääsi pakoon, joten maanpetossyytehän siitä napsahti. Nyt on tuomiosta kuitenkin menossa kahdeksas vuosi ja elämä jatkaa leirillä tasaista kulkuaan.

Voisi kuvitella, että elämä vankileirillä on silkkaa helvettiä päivästä toiseen, eikä leiri varsinaisesti mikään mukava paikka olekaan: ruoka on kehnoa, vartijat sääntöineen mielivaltaisia, Siperian pakkaset kovia ja niin edelleen, mutta sittenkin Ivan Denisovitšin elämää ei voi silkaksi kärsimykseksi kuvailla.

Kahdeksan vuoden istumisen jälkeen Ivan Denisovitš on tottunut, sopeutunut, ja tuntee leirin tavat. Osaa pitää puolensa ja joustaa tarvittaessa. Ivan Denisovitšin päivä onkin mainio kuvaus siitä, miten olla onnellinen vähästä.

Tässä kirjassa on kolme tarinaa, ensimmäisenä tämä Ivan Denisovitsin tarina (joka on myös pisin, 130 sivua). Muut kaksi ovat lyhyempiä, kuutisenkymmentä ja nelisenkymmentä sivua, ehkä siis lähinnä pitkiä novelleja.
--- Ivan Denisovitsin tarina oli kyllä huikea tarina! Hieno kertomus yhdestä päivästä vankileirillä - synkeästä aiheesta huolimatta mukana oli myös huumoria ja lämpöä. Pidin tosi paljon!

Toinen tarina oli Tapahtui Kretsetovkan asemalla. Tunnelmaltaan mielenkiintoinen, tapahtumiltaan melko vähäinen, mutta pidin tästäkin.
Kolmas tarina Matrjonan talo, surullinen vähäneleisellä tavalla, koskettava.

Kaikenkaikkiaan hieno kirja!

Postin mukana katikolle!

Kiitos Chania kirjasta! Se saapui aatonaattona, mutta vasta nyt sain aikaiseksi istua koneelle tekemään merkintää. Meiltä löytyy kirjalle kaksi lukijaa, koska mies tykkää myös tämän tyyppisistä eikä tätä ole vielä lukenut.

Kesä vaati klassikkoa luettavaksi muun kevyemmän kirjallisuuden rinnalle. Miulla on joku outo kontrastinkaipuu, joten nautin saadessani lukea kylmästä pakkaspäivästä Siperian vankileirillä istuessani itse kunnon helteessä.

Nautin myös itse kirjasta. Tapahtumia kuvailtiin niin läheisen oloisesti, että aivan kuin itse olisi kulkenut mukana. Kertojan äänen suorastaan kuulee, teksti on jotenkin niin puheen oloista. Ihana kirjan idea: hyvä päivä vankileirillä hyytävästä pakkasesta piittaamatta.

Toinen tarinoista, Tapahtui Kretšetovkan asemalla, jäi minulle etäisemmäksi. Sen sijaan kolmas tarina (Matrjonan talo) oli todella suloinen ja liikuttava. Suuriin viisauksiin loppui kirja. Kiitos vielä lukumahdollisuudesta Chania!

Haasteita täydennän:
Helmet -haasteeseen kirjataan kohtaan 17. Kirjan nimessä on kirjan päähenkilön nimi.
Maa-haasteeseen menee kohtaan Venäjä.

possupari postiin!

Viimein tulee tämäkin aukko sivistyksessä paikattua, kun Sikasäkistä ilmestyi tämä kirja. Kiitos, Katiko!

Nyt on tämäkin aukko sivistyksessä paikattu. Vaikuttavaa kerrontaa tämä oli ja oman mausteensa toivat varmasti omakohtaiseet kokemukset. Elämä vankileirillä on rankkaa, mutta ei toivotonta. Siellä oppii luovimaan tilanteesta toiseen, ihmisen kyky selviytyä on uskomaton. Ehkä tuonnekin olisi ollut helpompi sopeutua, jos sinne olisi joutunut todellisesta syystä. Suurin osahan lähetettin Neuvostoliitossa Stalinin aikaan vankileirille ilman todellista syytä; poliittiset mielipiteet tai sellaisiksi oletetut riittivät syyksi tai sitten vaan otettiin sattumanvaraisesti tietty määrä kylän asukkaista tai sitten kateelliset naapurit ilmiantoivat oman edun tavoittelun takia. Vaan eipä vartijoillakaan ollut elämä helppoa vankileirillä; eivät he sieltä voineet poistua yhtään sen helpommin kuin vangitkaan. Jos sitten sattui olemaan vähän sadistin vikaa, niin vankejahan saattoi pompotella omien mielihalujen mukaan. Vainoharhaisuus sai ihan uudet ulottuvuudet, kun vankien määrää laskettiin vähän väliä. Sinänsä pieni ihme, että jotkut jopa selvisivät niissä oloissa kymmeniä vuosia ja pääsivät jopa vapauteen Stalinin kuolema jälkeen.

Kaksi muuta kertomusta olivat enemmänkin novelleja. Niissäkin nousee etualalle neuvostojärjestelmän sekopäisyys. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu, mikä juna saapuu, mihin sen pitäisi mennä, mutta silti niiden pitäisi liikkua oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Byrokratia jyllää ja muulla ei ole väliä. Tai sitten sukulaiset kadehtivat köyhän sukulaisen pientä mökkipahasta, eikä vanhus halua olla hankala. Eipä tässäkään tarinasa hyvin käy; hyväuskoista ja ystävällistä naista koettevat niin viranomaiset kuin sukulaiset ja tämä haluaa aina tehdä muille mieliksi. Vasta kuoleman jälkeen osataan arvostaa tuota vanhusta, tai ehkä ei sittenkään.

Kirja vapautui vaihtohyllyyn.