(orig. Two Little Girls in Blue, suom. Heikki Kaskimies)

Takakannesta:

"Kathy ja Kelly Frawley ovat juuri viettäneet kolmivuotissyntymäpäiviään, kun heidät siepataan yöllä kodistaan. Lunnasvaatimus on kohtuuton tavalliselle lapsiperheelle, mutta lunnaat saadaan maksettua Steve-isän työnantajan suosiollisella avustuksella. Mutta kun tyttöjen olinpaikka vihdoin on saatu selville, vain Kelly löytyy autosta. Sieltä löytyy myös viesti, jonka mukaan Kathy on vahingossa tapettu ja ruumis viskattu mereen. Kelly kuitenkin kertoo äidilleen jatkuvasti kaksoissiskonsa kuulumisia ja toiveita. Pian FBI:kin vakuuttuu siitä, että tyttöjen telepaattinen yhteys voi antaa varmoja johtolankoja ja että Kathy on edelleen elossa. Alkaa kiihkeä kilpajuoksu Pillipiipariksi itseään kutsuvan kidnappaajan ja tämän rikoskumppaneiden kanssa - mutta riittääkö aika?"

Likuhihnalta tuotetulta "jännäriltä" tämä tuntui, mikä ei liene yllätys, kun tämäkin oli jo 26. suomennettu Mary Higgins Clark. Tarina oli täynnä epäuskottavia juonenkäänteitä, joista osa toisti itseään. Tapauksen todistajat lähes kaikki ajattelivat, että tässä on jotain outoa, mutta enpä kerro kenellekään. Saatiinhan sillä sivumäärää kasvatettua, mutta uskottavuus väheni. Jos USAssa olisi siepattu pienet kaksostytöt ja juttu olisi kaikkien tiedotusvälineiden etusivuilla, varmasti vihjeitä tulisi ovista ja ikkunoista. Nyt kukaan ei kertonut viranomaisille mitään oma-aloitteisesti. Kaksosten välillä on varmasti erilainen yhteys kuin tavallisten sisarusten, mutta vähän tässäkin kirjailija venytti uskottavuuden rajoja, varsinkin kun tytöt olivat vasta kolmivuotiaita ja puhuivat kuin alakouluikäiset. Syyllisen motiivikin oli vähän hatara. Lisäksi tämä ensin esitetään varsinaisena rikosten mastermindina ja sitten lopussa laitetaan toimimaan hermoheikkona typeryksenä. Nopeasti luettu, nopeasti unohdettu.

Kirja jatkoi tänään matkaansa seuraavalle lukijalle.

Olipas yllättävä rantakassivalinta.☺Joitakin Higgins Clarkin kirjoja olen lukenut, tätä en.