Sokeainkirjaston alasajosta pelastettu keväällä 2015. Kaksi matkakirjaa yksiin huteroihin ja huonokuntoisiin kansiin sidottuina. Nyt vasta alan lukea.

Onneksi en ole koskaan edes pyrkinyt yliopistoon. Omassa tahdissa opiskelu ei olisi onnistunut eikä koulun jälkeen opiskelu muutenkaan houkutellut. Waltarin aikana yliopistotutkinto oli ihan erilaisessa arvossa kuin nykyään. Hyvin olen pärjännyt ilmankin.
Tässä kuva Victor Hugon eksiilitalosta Guernseyn saarelta.

Aina ei Wappuna sada lunta. Wappu 2018. Näpsin kuvia auton ikkunasta karatessani kaupungista. Koiranomistaja ei halua viettää wappua Ullanlinnanmäellä.

Keväinen Kaivopuisto on kyllä kaunis.

Nikolainkirkko, Suurkirkko, Tuomiokirkko - rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Sitä sanotaan, ettei suomalainen mies osaa puhua tunteistaan. Waltarin tunteet ovat paatosta täynnä, tekstiä on paikoin jopa hieman noloa lukea. Mutta tutuilla huudeilla kun liikutaan, niin uteliaisuus vie voiton. Mikä ihme on matkadirektiivi, jollaista hänellä ei ole ennen ollut?
Saa olla iloinen, että matkustaminen on nykyään niin helppoa. En usko että olisin matkustanut kovinkaan paljoa, jos se olisi tehty vaikeaksi, vaikka joka kevät tulee kaipuu - Englantiin.
Viimeisin päivämatkani oli viidellä eurolla Tallinnaan. Edestakainen ratikkamatka satamaankin maksoi enemmän.

Siis nyt vasta kolahti, että matka on tehty vuonna 1929, eli ennen toista maailmansotaa ja vanhenemistaan välillä analysoiva heppu on 21-vuotias. Miten Berliini nyt saattoi olla silloin niin ikävä - entäs sitten parinkymmenen vuoden päästä?
Olen käynyt Berliinissä kerran, vuonna 2014, jolloin vietin siellä kaverini 50-vuotispäiväviikkoa. Minusta ei tullut Berliini-fania, mutta olisin voinut kuvitella sen olleen aika upea kaupunki ennen pommituksia.
Kuvassa unikkoja Tanskan maanteiden varressa. Waltari näki suuria unikkopeltoja Jugoslaviassa. Unikoista tuli ensimmäisen maailmansodan muistokukkia siksi, että joku lajike eritoten haluaa kasvaa myllätyssä maassa. Ensimmäisen maailmansodan taistelutantereet olivat kuulemma todella karua ja runneltua katseltavaa, mutta paljaasta, tykinreikiä täynnä olevasta maasta alkoikin työntyä tuhatmäärin punaisia unikoita.

Oops, ennen Berliiniä muisteltiin kolme vuotta aiempaa matkaa, jolloin laiva pysähtyi Lyypekissä. Siellähän minäkin kävin rahtilaivalla viime jouluna, ekana joulunani täysorpona. Ihmettelin miksi matka oli Helsinki - Travemünde, kun Travemünde on vain Lyypekin kaupunginosa ja sataman nimi. Pitäisi olla johdonmukaisuuden vuoksi joko Helsinki - Lyypekki tai Vuosaari - Travemünde,
Matkalla satamaan jouluna köröttelimme ohi vanhan ahvenanmaalaisen purjelaivan, joka viettää eläkepäiviään telakalla merimieskoulun vieressä. Laiva on Pommernin sisko. Kolmas upposi.
Nyt en kyllä ymmärrä Waltaria, hän ei pitänyt myöskään Prahasta, joka oli hänen mielestään köyhä ja ankea. Siis Praha, jossa on niin upeita vanhoja taloja, ettei tiedä mihin suuntaan katsoisi. Tosin hän juoksee ulkona lähinnä öisin ja silloin mikään kaupunki harvoin on vieraanvaraisimmillaan.
Aika melankolinen kaveri hän taisi olla, kun 21-vuotiaana miettii kuolemaa ja muita synkeitä aatoksia, joita on turha vielä siinä iässä surra. Kuolo korjaa aikanaan, ilman että sille on uhrannut ajatustakaan.
Wienistä löytyi suomalaisseuraa Café Nordcapista, jossa saattoi myös lukea suomalaisia lehtiä. Kuulemma Wienin suomalaisista eläinlääkäriopiskelijoista kerrottiin fantastisia sankaritarinoita Suomessa asti. Sen enempää ei puhuttu kirjan eläinlääkäreistä, mutta hauskaa suomalaisseuraa löytyi useammaksi päiväksi ja seikkailuksi.

Praha siis ei ole paha. Belgradin serbisotilaiden sapeliharjoitukset sen sijaan saivat hieman karvat pystyyn. Ja vielä enemmän ne nousivat, kun henkensä hädässä olevaa naista ajelutettiin upseeriautolla - eikä kukaan auttanut. Tästä inhottuneena sekä innostuneena Waltari halusi lähteä Serbian yöhön oppaan kera, mutta hänen pettymyksekseen siellä oli ihan kesyä.
Sen sijaan jotkut asiat asiat eivät muutu:
”Villinnäköinen, pitkäviiksinen soittokunta, mustia liivejä, leveitä, valkeita paidanhihoja. He istuvat korokkeella, heille kannetaan viiniä. Soitto on rämisevää, - kalisevia peltiastioita, kuolevia kissoja, - mutta siinä on villi rytmi, ja kun soittokunta kiihtyen omasta soitostaan yltyy laulamaan rääkyvin äänin, on vaikutelma barbaarisen komea.” Siis oliko eka punk-bändi olemassa jo vuonna 1929?

Sofia Bulgariassa - pääkadulla kulkee kanoja ja sikoja sekä härkävankkuri. Köyhää. Waltari ystävystyy mattokauppiaan kanssa ja tulee vahingossa poltelleeksi ooppiumia. Muistuu ihan mieleen entinen työnantajani, joka nuorena tyttönä lähti interrailille. Juna tuli aamulla Amsterdamin asemalle ja oli pari tuntia aikaa ennen vaihtoyhteyden lähtöä. Kahvia piti saada ja sitähän tietysti saa Coffee Shopista. Ei tiennyt Suomi-tyttö mitä ovat Coffee shopit. Kahvin kaveriksi kakkua. Siinä oli jokin erikoinen mauste, jota tytöt eivät tunnistaneet, mutta tietysti kaikki syötiin nälkäisinä. He kysyivät tarjoilijalta lopuksi mikä mahtoi olla tämä erikoinen mauste. "Those are hash-cakes." Kääks. Mutta se jo oikeastaan nauratti ja tytöt viettivätkin kanavan reunalla kikattaen sen päivän, lähtivät eteenpäin vasta iltajunalla kun pää alkoi selvitä. Matkustaminen avartaa.
Mutta takaisin kirjaan; mikä ihme on karavaaniseralji?

Istanbul ei olekaan se unelmien huipentuma. Niinhän se tuppaa olemaan, että jos jostain oikein hirveästi unelmoi ja odottaa sen saamista / sinne pääsyä pitkään, niin pettymyshän siitä tulee.
Arabialaiset katukyltit on poistettu ja päätetty korvata eurooppalaisilla, mutta niitä ei ole vielä saatu ripustetuksi - siis kaupungissa ei ole katukylttejä! Ihan painajainen meikäläisen mielestä, Waltaria se ei tunnu haittaavan.
Olen miettinyt pidänkö kirjasta vai en, ja olen tullut siihen tulokseen, että en pidä kirjoittajasta, mutta olen utelias sen suhteen mitä hän matkallaan tapaa. Tosin en pidä suurimmasta osasta ihmisiä joita hän kuvailee ja makumme kaupunkienkin suhteen on perin erilainen. Saattaa siis olla, että jätän kirjan vielä kesken.
Kirjan tapahtumista on 90 vuotta ja Waltari törmää matkallaan jatkuvasti pakolaisiin ja siirtolaisiin. Niistä on ilmeisesti vasta nyt tullut isompi ongelma ja kysymys, kun moraalinen velvollisuus on pitää heistä huolta. Aina heitä on kuitenkin ollut.

Kirja oli jäänyt kesken eikä houkuttele tarttumaan itseensä uudestaan. Olen putkiremppaeksiilissä Lauttasaaressa ja oikeat kirjastot ovat kiinni koronavirustartuntojen vuoksi, joten kirja saa jäädä pop-up laatikkokirjastoon Pohjoiskaarelle.
Hyvä Uusi Lukija, olisi mukava kuulla miten kirja päätyi sinulle ja mitä siitä pidit, jos luit sen.

Edit: 10.4. 20: Kirja näkyy lähteneen laatikosta.