Saisinkohan luetuksi? Takakannen mukaan yhdenpäivänromaani keskiluokkaisesta miehestä, jonka päivä "voi helposti muuttua painajaiseksi".

Annimannin Onnen päivät -lukuhaastetta saan kiittää siitä, että tartuin tähän kirjaan. Lykkäsin kirjaan tarttumista pitkään, koska ensimmäinen sivu ei vaikuttanut kovin innostavalta. Voiko neurokirurgin päivä olla mitenkään mielenkiintoinen? Mutta kirja olikin todellinen helmi. Siihen sisältyi yksityiskohtaisia kuvauksia, joiden huomasin uuvuttaneen monta muuta lukijaa, mutta minua kiehtoi squash-pelikin, jäi ihan kiinnostamaan, että mitenköhän monimutkaiset sen säännöt käytännössä ovat ja tykkäsinkö itse pelata sitä.
Neurokirurgin maailmankuva on erilainen kuin omani, hän näkee ihmisten toiminnalle selityksiä hyvin biologisella tasolla. Hänen lapsensa ovat valinneet luovat ammatit, Daisy on runoilija kuten isoisänsäkin (päähenkilön appiukko, joka on kovin kulmikas ja hankala tyyppi) ja poika Theo blues-kitaristi.
Vuosi on 2003, ihmiset osoittavat mieltään Irakiin suunniteltuja sotaoperaatioita vastaan. Muistan tuon sodan uhkan tuolta vuodelta. Päähenkilö on tutustunut irakilaiseen potilaaseensa ja ei pysty täysin puhtaasti vastustamaan sotaa, jospa sillä saadaan Saddamin hirmuhallinto ja kidutukset loppumaan. Nämä pohdinnat veivät minut muistelemaan Seierstadin kirjaa 101 ja yksi päivää Bagdadissa. Samaistuin päähenkilön hankaluuksiin muodostaa mielipidettä suhteessa politiikkaan, asiat eivät ole mustavalkoisia ja tulevaisuutta on vaikea ennustaa.
Terroristi-iskujen uhka leijuu myös ilmassa.
Kirjan kautta pääsee kurkistamaan päähenkilön ammatilliseen puoleen ja perhe-elämään kiehtovalla tavalla. Päästään pohtimaan myös koston ja anteeksiannon teemoja, vanhenemista, vanhemmuutta, parisuhdetta ja elämän sattumanvaraisuutta sekä sosiaalista eriarvoisuutta, ainakin jossain määrin.

Luettavaa tarjolle Redin ihanan olohuoneen kirjahyllyyn. Nappasin sieltä itselleni luettavaksi saman kirjailijan Rannalla.