"Suljen oven, astun portaat alas. Poimin lapsen unohtuneet värikynät, pistän ne laukkuuni miltei hädissäni.

Nenän takan vihloo.
En halua lähteä täältä. On lähdettävä.
Haluaisin kyetä kertomaan Henrikille tästä surusta, mutten osaa.
Ehkä hänkin itkee tänään. Kotona. Hampaita harjatessaan. Raitiovaunussa. Liikennevaloissa.
Eroajat surevat eroaan samaan aikaan, mutta yksin,"

---
Olen lukenut aiemmin yhden Riikka Pulkkisen kirjan ja siitä en erityisemmin pitänyt. Ajattelin antaa Riikalle vielä toisen mahdollisuuden, mutta ei olisi kannattanut. Hampaat irvessä ja osittain hyppien sain kirjan luettua, mutta ei ollut yhtään minun makuuni. Pidän kyllä saduista, mutta poni-höpinöitä en jaksanut kovin kauaa lukea ja päätin ohittaa ne kokonaan. Julian sairastarina oli kirjassa ainut oikeasti kiinnostava osa, mutta en siitäkään ymmärtänyt, että miten asia liittyi kirjan päätarinaan.

Ehkä kirja löytää kuitenkin lukijan, joka osaa arvostaa sitä.

Nappasin kirjan heti pöydältä eilisissä pikkujouluissa. Pulkkisia löytyy useampikin kappale kirjahyllystä, vaikka olen tainnut vasta yhden saada niistä luetuksi. Siitä pisin, joten odotukset lienee korkeammalla kuin edellisellä lukijalla. Ans kattoo kuin käy.