Seven-pokkari. - Otava, 2013. - 511 sivua ; 18 cm. - 1. p. 2012

www.kirjasampo.fi (3.7.2018):

Tekniikka kehittyy ja televisiokuva tarkentuu, mutta ihmisten väliset suhteet vain sumenevat

Tekniikan voittokulku, amerikkalainen unelma, usko tulevaisuuteen – niistä on tehty elektroniikkakauppias Esko Vuoren maailma. Tie on auki, kun vain itse yrittää, ja laitekehityksen aurinko nousee Japanista.

Puoliso Liisa herää etsimään itseään ja elämäänsä uudelleen viisikymppisenä. Mitkä unelmat lopulta olivat hänen omiaan, mitkä Eskon. Vain kaipuu on varmuudella Liisan oma.

Perhekuvaa piirtää Esa, vanhin pojista. Siipeensä saanut toimittaja, särkyneiden unelmien sukupolven ääni, jonka oma elämä tuntuu menneen enemmän etsimisessä kuin löytämisessä. Hän yrittää ymmärtää vanhempiaan, yhteiskuntaa, maailmaa, mutta ennen kaikkea tavoittaa tyttärensä Miian, teatteriohjaajan, joka on halunnut lentää vielä kauemmas pois: irti perheestä, suvusta, omasta maastaan.

Kun Esa alkaa kelata perheen vaiheita auki, sotkuisilta VHS-nauhoilta löytyy paljon muutakin kuin Lake Placidin olympialaisten kohokohtia.
(takakansiteksti)

Lukuiloa

Kiitos kirjasta. :)

Kirjan alku lähti hitaasti, kuten Itkosen kirjat yleensä. Sitten jossain vajaan sadan sivun paikkeilla kirja tempaisi mukaansa. Tapahtumat ja ihmiset tuntuivat aidoilta. Itkosella on taito viedä kerronta aivan ytimeen ja saada henkilöhahmojensa persoonat eläviksi. Kirjan rakenne oli kasattu taitavasti. Välillä vähän häiritsi, kun Liisasta ja Eskosta puhuttiin vuoroin omilla nimillä ja vuoroin äitinä ja isänä. Kun kertojana on oma poika, tuntuisi luonnikkaammalta puhua enimmäkseen äiti ja isä, eikä nimillä. Mutta ehkä nämä ovat makuasioita?
Kirja tarjoilee myös palan historiaa ja saa tuntemaan paikoin olon vähän nostalgiseksi.

LolaRobin on ystävällisesti lupautunut kuriroimaan tämän Tampereen miittiin em64:lle.
Oma maa mansikka-pussista tämä napattu. :) Lukuiloa!

Olipa kiva mansikkanappaus, Itkonen kirjoittaa varsin luettavia kirjoja. Kiitos myös kuriirille!

Alku oli tosiaankin vähän tahmea, mutta pikkuhiljaa tarina lähti rullaamaan. Itkosen kieli on nautittavaa luettavaa, mutta aina välillä teksti rupesi puuduttamaan; 400 sivun kohdalla rupesi vain odottamaan loppua. Tarinassa oli paljon nostalgiaa; itse olen muutaman vuoden kertoja-Esaa nuorempi, aloitin opiskelut samoihin aikoihin Tampereen yliopistossa, joten paljon tuttua oli mukana. Silti en oikein osannut asettua oikein kenenkään nahkoihin, ja tarina jäi vähän ulkokohtaiseksi.

Vapautui kirjaston vaihtohyllyyn.

Koukkuniemen kirjaston vaihtohyllystä seuraavalle kiertomatkalle. Valitettavasti jäi kesken, kuten moni suomalainen proosa nykyään.