Helsinki : Tammi 1991. Sidottu, 176 sivua.
Päällys: Ulla Vaajakallio.

Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinto 1991

Takakansi:
Kuningas saa juodakseen Vuortenvuorella Lastikan, kuusivarpaisen sammaleenkerääjän tarjoamaa lähdevettä. Kiitokseksi hän antaa Lastikalle Kuninkaan rahan ja kultaisen rintakorun, jossa on punainen kivi. Mutta Lastika saa myös tehtävän; hänen on suojeltava vuorta, koskea ja lähdettä.
Sairas ja heikko Lastika lähtee tyttärensä Dorden kanssa Suurenkosken kaupunkiin. Soutumatkalla he joutuvat veneineen kosken nieluun ja Lastika katoaa. Nyt Dorden on jatkettava äidin jättämää suurta tehtävää. Mutta mitä tehdä, kun Lastika on kadottanut tuiki tärkeän Kuninkaan korun ja Kuninkaan rahakin on kadonnut Dorden rinnalta?

Etulieve:
Anneli Toijala on syntyperäinen tamperelainen ja kotikaupunki on usein hänen kirjojensa miljöönä. Hän on kirjoittanut viisi kirjaa aikuisille ja Silkkikengät ja höyhenviitta on hänen viides nuortenkirjansa, joista Filmaus seis! on saanut valtion kirjallisuuspalkinnon ja Plättä-palkinnon. Hän on työskennellyt opettajana ja kuvannut lämpimästi murrosikäisiä ja nuorempiakin koululaisia, näiden pelkoja, yksinäisyyttä ja hellyyden tarvetta.

Anneli Toijala Kirjasammossa
Anneli Toijala Risingshadowissa
Anneli Toijala Wikipediassa
Sillkikengät ja höyhenviitta Kirjasammossa
Silkkikengät ja höyhenviitta Risingshadowissa

Saturomaaniksi minä tämän kirjan luokittelisin ennemmin kuin esimerkiksi fantasiaksi. (Vaikka eihän se ole ongelma, kun käytin nuortenkirjakategoriaa.)
Vähän olen ymmälläni; en oikein tiedä mitä tästä kirjasta sanoisin. Teema on erittäinkin hyvä, luonnon- ja vähän ihmistenkin suojelustahan tässä on kysymys. Toisena teemana oli ehkä ihmisten pelko poikkeavia yksilöitä kohtaan.
Tarinastakaan en osaa oikein suuria puutteita osoittaa, mutta silti… Jotenkin tuntuu siltä, että Toijala on jättänyt asioita kesken. Ja tuntuu hirviömäiseltä kuvitella hänen ajatelleen, ettei nuortenkirjalla nyt niin väliä ole. Eihän hän niin ole voinut miettiä, eihän?
Jo tarinan pohjustus olisi voinut olla vähän perusteellisempi. Ennen kaikkea lopussa olisi kirjailija saanut pysyä terävämpänä. Kuka esimerkiksi oli Kuningas – oikea kuningas (puuteroituine perukkeineen kaikkineen) vai jonkinlainen jeesushahmo, joka istuu Lastika vierellään odottamassa Dordea? Entä onko hän Dorden isä (siihen suuntaanhan Lastika tuntuu kerran vihjaavan)? Ruotusotamiehen roolikin tuntui minusta vähän turhan kevyeltä, vaikka häneen kirjan lopulla vielä palattiinkin.
Kirjassa on monen muun luetun vastaavantyyppisen kirjan tuntu: mieleen muistuvat mm. Michael Enden Momo. C. S. Lewisin Narnian tarinat ja Aila Meriluodon Vihreä tukka. Ei eklektisyydessä mitään vikaa ole; mitäpä sitä turhaan pyörää uudelleen keksimään. Silti soisin kirjan olevan edes hitusen verran omaperäisempi kuin se on. Lukukokemus oli kaikesta huolimatta mukava; kertomus on todella sujuvasti luettava. Vielä jäin miettimään, olisikohan Toijala alun perin kaavaillut Dordesta kirjasarjan sankaritarta. Se selittäisi jollain tapaa avoimeksi jääneen lopun. Jatkoa kirjalle ei kuitenkaan tullut, enkä sitä suuresti jää kaipaamaankaan.

---

Kirja oli tämänsyksyisessä Palkintokaapissa (VPK VI), ja sieltä sen poimi LolaRobin. Nyt se on siis varattu hänelle.

Kirja matkaa Ouluun odottelemaan syyslomalta palaavaa LolaRobinia. Lukemisen iloa!

Kiitos Tarna! Kirja on saapunut joskus viime viikon aikana ja näyttää ihastuttavalta! Kiitos myös syksyisestä kirjanmerkistä!