Söderkullan kirjaston vaihtohyllystä. Piti lukea ennen BC-joulukalenterin alkua... Tässä kun puhutaan epäjärjestyksestä ja tavaroiden määrästä - voisikohan tästä oppia jotain?

Muuta lukemista pukkaa väliin koko ajan. Ihmeellinen somistaja tämä päähenkilö, kun ei tajua, että tavaratalo haluaa myyvän ikkunan. Jos haluaa olla vain daideellinen, niin kannattaisi hakeutua jonnekin muualle. Ei myöskään kannata suhtautua uuteen, yritteliääseen työntekijään kuin vihulaiseen ja pyrkyriin - eikö pääasia ole se, että homma tulisi tehdyksi mahdollisimman hyvin?
Somistuksesta puheen ollen, englantilaiset ovat valovuosia meitä edellä tässä(kin) asiassa. Niillä on usein niin kauniita ja houkuttelevia tai hauskoja ikkunoita / asetelmia, että pakko on ihailla (ja joskus ostaakin jotain).

Jaaha, tästä tuli sitten vuoden ensimmäisenä loppuun luettu kirja.
Päähenkilön asenne ärsytti, niin työtään kuin joulua kohtaan. Tiedän kyllä miten yksikin ihminen voi myrkyttää työympäristön ja olen ollut työpaikassa, jossa harkitsin täydellistä murhaa. Valitettavasti en keksinyt ihan takuuvarmaa tapaa olla jäämättä kiinni, joten jäi tekemättä. Mutta kyllä sapetti, oli ihan vaikea olla samassa tilassa.
Olen jollain lailla jouluihminen, kortteja on vaikka eläisin sata ja yks vuotiaaksi, ja niitä on kiva lähettää. Tai ihan vaan katsella. Jouluikkunat, -somisteet, -valot sun muut ovat mukavia ja luovat positiivista odotusta, eivät ahdistusta tai ärsytystä kuten joillekin. Krääsää en siedä, jotkut koristeet ovat ennemmin rumisteita. Kotini on kestokaaoksessa, joten en sitä juuri koristele enkä joulusiivoa. Ovessa on ollut sama joulukranssi about 20 vuotta, vuoden ympäri, koska se ei oikein mahdu mihinkään kaappiin ja äkkiä se joulu tulee uudestaan.
Kaksi viimeistä vuotta olen viettänyt joulun kaksin koiran kanssa ja ollut oikein tyytyväinen. Kun töissä näkee niin paljon ihmisiä päivittäin, niin jouluna on ihanaa vain olla, syödä justiinsa sitä mitä mieli tekee eikä niitä perinteisiä jouluruokia, joista en niin perusta. Eikä ole aikataulua! Loppuvuosina, ennen kuin Muori päätyi vanhainkotiin, olivat kotijoulut koitoksia, sillä Muorin ja veljen mielestä kaikki piti tehdä jonkin ikiaikaisen kaavan ja aikataulun mukaan, vaikka meitä ei ollut kuin me kolme. Ruokaa ei muka voinut ostaa kuin Stockan Herkusta, jonne Muorin piti yli 8-kymppisenä ihan väkisin mennä tungokseen pyörtymään. Ihan turhaa stressiä, sano. Ja pakkoko siellä haudalla on käydä, vaikka olisi metri lunta ja liikenne täydessä kaaoksessa? Vain siksi, että niin on tapana. Voihan niitä kuolleita muistella muutenkin.
Tajusin vasta tätini päädyttyä vanhainkotiin, tyhjentäessämme hänen asuntoaan, miten tärkeä juttu joulu hänelle oli. Hän oli säilönyt vanhat joulukortit, kukkalähetyskortit ja pakettikortit omiin laatikoihinsa vuoden mukaan... vuodesta 1963 alkaen! Muistan, kun hän aina pyysi meiltä tyhjät Finlandia-marmelaadirasiat tai Vihreiden kuulien rasiat, ne neliskanttiset. Niitä oli melkoiset pinot kaapissaan, noin 50 vuoden ajalta, vuosiluku kunkin laatikon päällä. Oli jotenkin surullista nähdä, miten vähän kortteja viimeisten vuosien laatikoissa oli. Ja hänellä oli joulukuusi vielä silloinkin kun me jo luovuimme neulasia tiputtelevasta lyhytaikaisesta vieraasta. Kuusessa oli koristepunatulkkuja, pieniä suomenlippuja nauhana ja joku raamatunlause kullatuin goottilaiskirjaimin valkoiselle nauhalle kirjoitettuna, ei mitään bling-blingiä. Oikeita kynttilöitä, mikä varsinkin loppuvuosina hirvitti meitä, kun täti ei oikein nähnyt tähdätä tulitikkua kynttilöihin, meni usein 10 cm vasempaan...
Tätyli teki myös laatikot ja piparit meidänkin jouluumme. Me lapset saimme aina köntit raakaa piparitaikinaa, koska siinä muodossa tämä ruokalaji on parhaimmillaan. Oi niitä aikoja...

Jouluun on aika pitkä aika, mutta jos on jouluihminen, niin nappaa kirjan silti matkaan. Lukuiloa!