Alaskan atapaski-intiaanien legenda

Lintutyttö, itsenäinen nuori intiaaninainen, ei suostu täyttämään perheensä odotuksia ja ryhtymään vaimoksi ja äidiksi. Sen sijaan hän päättää ryhtyä metsästäjäksi ja elää eristäytynyttä elämää, jota uhkaavat nälkäkuolema ja eskimoiden hyökkäykset.

Tiellään Lintutyttö tapaa Daagoon, levottoman nuoren haaveilijan, joka jättää kotinsa lähteäkseen etsimään legendaarista Auringon maata. Lintutyttö ja mies joka seurasi aurinkoa on vangitseva myytti kahdesta nuoresta, jotka vaeltavat kauas kulttuurinsa tiukoista traditioista ja joiden on lopulta löydettävä tiensä takaisin kotiin.

Alaskan atapaski-intiaanien suullisen kerrontaperinteen taltioijana palkittu ja rakastettu Velma Wallis on sanonut: ”Tarinat ovat vanhempien ihmisten lahjoja nuoremmille. Tätä lahjaa ei ikävä kyllä anneta eikä oteta vastaan niin usein enää nykyään, koska nuoret ovat kiinni televisiossa ja modernin elämän kiihkeässä rytmissä. Kenties tulevaisuudessa jotkut tämän sukupolven edustajat, jotka olivat tarpeeksi herkkiä kuunnellakseen vanhempiensa viisautta, säilyttävät perinteisiä suullisia tarinoita muistissaan. Kenties myös huomisen sukupolvi kaipaa tällaisia tarinoita ymmärtääkseen paremmin menneisyyttään, kansaansa sekä – toivottavasti – itseään.” (Like)

Alkuteos: Bird Girl and the Man who Followed the Sun | An Athabaskan Indian Legend from Alaska, 1996
Suomentanut Tuomas Kilpi
Piirrokset Jim Grant
Like 1998
sid., 207 s.

Luulin, että tämä olisi ollut kaunis pieni kirja, mutta tämä olikin täynnä raakuutta ja julmuuksia. Olin helpottunut, kun se loppui.

Miittiin tarjolle

Ai, raakuuksia? Ei taida ollakaan mikään my cup of tea. No, ainakin muovitan, että hienot BC-etiketit pysyvät tallessa.
---

Jätin kirjan Pornaistenniemen lintutornin juurelle 28.4. klo 19.00. Tornissakin kävin ylhäällä, mutta sieltä ei oikein nähnyt mitään ilman kiikareita ja kamerassakin olisi pitänyt olla toisenlainen putki (jota minulla ei ole). Lintupiilo taitaa olla paremmin minun heiniäni. Siinä linnut tulevat lähellekin ja minunkin kamerallani saa jonkinlaisia lajikuvia. Ei kuitenkaan aivan hyviä. Paikalla oli yksi lintutyttö ison putken kanssa ja hän kertoi minulle mikä sumutorven kaltainen ääni lähti kaulushaikarasta. Minun näkyviini se ei tullut. Pajusirkun näin. Sitä en olisi itse tunnistanut. Nokikanan toki tunnistin itsekin.

Kirja on vapautukseni #110 Chanian haasteessa Vapautusten vuosi: Huhtikuu

Poimittu Viikistä...

Vantaan Pyhän Laurin kirkon alueella viikonloppuna vietettyyn keskiaikateemaan liittyen tulin vihdoin lukeneeksi kirjan alkuperäisen lyhyen startin jälkeen kokonaisuudessaan vauhdilla loppuun. Keskiaika ja kirjan oletettavasti vielä vanhempi aikakausi Alaskassa ovat esimerkkejä siitä, miten ihmiset muinoin ovat yrittäneet selvitä vallitsevissa olosuhteissa hengissä. Eri heimot ja rodut ovat sekoittuneet ihmisten siirtyessä uusille alueille ravinnon perässä ym. syystä. Omalla tavallaan kirja varsin autenttisesti kuvaa niitä ongelmia mitä menneiden aikojen ihmiset joutuivat kokemaan. Nykyajan ihmisen ei tulisi valittaa pieniä vastoinkäymisiään verrattuna esivanhempiemme haasteisiin vuosisatojen ja tuhansien kuluessa... elämä oli aiemmin raaempaa, sitä ei voi kieltää. Mielenkiintoisia lukuhetkiä löytäjälle, kirjan tullessa hetken päästä löydettäväksi Vantaalle, ekalla rivillä mainittuun ympäristöön erään huoltorakennuksen suojaiselle penkille...

Iltapäiväkävelylle lähdössä kirja mukana :-)

Löysin tämän kirjan bussipysäkiltä Vantaan Pyhän Laurin kirkon edestä. Sitä ennen en ollut koskaan kuullut bookcrossingista. Iltahduin, koska olen himolukija :)

Kirja lojui kuitenkin ensin pitkän aikaa lukematta, koska jotenkin en saanut tartuttua siihen. Tarina vaikutti erikoiselta verrattuna niihin, joita yleensä luen. Kun lopulta aloin lukea, tarina tempaisi mukaansa. Tarinassa oli paljon surua ja väkivaltaa, mutta se oli silti mielestäni kaunis. Alkoi hirveästi tehdä mieli Alaskaan :)

Aion vapauttaa kirjan huomenna, ehkä Tikkurilan rautatieasemalle.

Huomenna aamulla matkalla töihin aion vapauttaa kirjan Tikkurilan asemalla.