Sodan jäljet : Matkoja afrikkalaisen sotilaan kanssa

by Alexandra Fuller | Biographies & Memoirs | This book has not been rated.
ISBN: 9511194992 Global Overview for this book
Registered by Tarna of Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on 9/26/2016
Buy from one of these Booksellers:
Amazon.com | Amazon UK | Amazon CA | Amazon DE | Amazon FR | Amazon IT | Bol.com
1 journaler for this copy...
Journal Entry 1 by Tarna from Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Monday, September 26, 2016
Englanninkielinen alkuteos Scribbling the Cat: Travels with an African Soldier (2004). Suomentanut Sirpa Kähkönen. Helsinki : Otava 2005. Sidottu, 272 sivua.

2005 Ulysses Prize for the Art of Reportage

Takakansi:
Kiehtova tarina vihasta, rakkaudesta, sodasta ja syyllisyydestä.
”K ja minä olimme yksinäisellä, mielipuolisella retkellä. Siinä me kaksi mennä ryskyimme uhkarohkeasti pitkin autiota tietä pimeässä, sakeassa Mosambikin iltayössä. Avolavapakumme möyri kivikoissa ja paksussa hiekassa, ja moottorin häly hautasi alleen laulukaskaiden, aitosirkkojen ja kehrääjien öiset huudot.”
Ei hunningolle tänään -lapsuusmuistelmien kirjoittaja Alexandra Fuller palaa uudessa teoksessaan Afrikkaan. Valkoisen afrikkalaissotilaan K:n kanssa Fuller matkustaa Sambiasta Zimbabwen kautta Mosambikiin tavoitteenaan löytää vastaus kysymykseen: miksi sodan muistot eivät jätä heitä kumpaakaan rauhaan?

Etulieve:
K on Rhodesian armeijan kommandojoukkojen veteraani, jolla on tunnollaan monen viattoman ihmisen kuolema. Tämän miehen kanssa Alexandra Fuller lähtee matkalle Mosambikiin mielessään kysymys, miten valkoisen ihmisen syyllisyydestä voisi päästä. Fullerin kirja on kuvaus siitä, kuinka tuskallista on nähdä lapsuutensa yksinkertaiset totuudet toiselta kannalta: Kerran Alexandra Fuller oli pieni valkoinen tyttö, joka vilkutti voitonriemuisesti kättään valkoisille Rhodesian sotilaille. Myöhemmin tuli tietoisuus koko laajan Afrikan väestön syvistä ja sanoinkuvaamattomista kärsimyksistä. Sotilaan kanssa tehty matka tarjoaa mahdollisuuden löytää ymmärrys menneisyyttä kohtaan.

Takalieve:
ALEXANDRA FULLER
on syntynyt vuonna 1969 Englannissa. Hän vietti lapsuutensa Rhodesiassa, Malawissa ja Sambiassa. Fullerin ensimmäinen teos Ei hunningolle tänään — Afrikkalainen lapsuuteni julkaistiin suomeksi vuonna 2003. Fullerilla on kaksi lasta ja hän asuu Wyomingissa Yhdysvalloissa.

Alexandra Fuller englanninkielisessä Wikipediassa
Sodan jäljet, matkoja afrikkalaisen sotilaan kanssa Maailman Kuvalehdessä

Journal Entry 2 by Tarna at Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Friday, May 18, 2018
Halusin niin innostua tästä kirjasta, mutta niin vain väkisin jouduin laahustamaan sen alusta loppuun. Jotenkin en vain oppinut pitämään kirjoittajasta, ehkä sinä on syy lukemisen vaikeuteen. Sain Fullerin tekstistä ‒ ja sen myötä kirjoittajasta itsestään ‒ jollain tapaa falskin kuvan. Epämiellyttävää. En kai voisi koskaan luottaa toimittajaan, joka vastaa ”Älä siitä välitä” haastateltavalleen nähtyä nauhurin ja kysyttyä, mikä se on. Älä siitä välitä?! Jo on hyvät journalistiset tavat hallussa! Toinen syy lukemisen tahmauteen oli ehkä siinä, että luin rivien välistä kirjan valkoisissa sivistyneesti peiteltyä, jo lapsuudessa syvään juurtunutta rasismia. Ei ole lapsen vika, että hän joutuu kasvamaan avoimen rasistisessa ympäristössä ja sisäistää sen opit, mutta ei värjyntää tekstin taustalla ole kumminkaan mitenkään mukava lukea. Vaikka eihän tämän kirjan tarkoitus ole ollakaan mukava. Epäaitouden tunnetta lisäsivät kirjailijan selitykset siitä, että hän on muuntanut K:n täysin tunnistamattomaksi ja se, ettei K:sta näy kuvissa varjoakaan. Aloin epäillä K:n olemassaoloa, ja kuitenkin hän kavereineen olivat kirjan kiintoisimmat joskin myös kauhistuttavimmat henkilöt. Teennäiseltä tuntuu myös takakansitekstin (ks. ed. merkintä) kysymys: ”miksi sodan muistot eivät jätä heitä kumpaakaan rauhaan?” Suomalaisena tunnen ällistyttävän määrän edellisen (ja olen tuntenut sitä edellisen) sukupolven edustajia, jotka eivät ainakaan jatkuvasti ole rauhassa sodan muistoilta. Eivätköhän ne piinaa kaikkia, jotka ovat yhden tai useamman sodan kokeneet, olivat sitten Afrikassa, Euroopassa tai muualla.
En siis valitettavasti pitänyt tästä kirjasta millään tasolla. Se ei kuitenkaan huononna kirjaa. Onhan olemassa lukijoita, jotka ovat kanssani aivan eri mieltä (ks. vaikka linkki edellisen merkintäni lopusta ja toinen tästä Rhodesian veteraanit kertovat).





Lisäys 1.6.18: Pitkään harkittuani päätin ilmoittaa Sodan jäljet CatharinaL:n Nojatuolimatkalle. Varsinainen matkakirjahan tämä ei ole, ei ainakaan ihan perinteisessä mielessä. Matkalla tosin ollaan peräti kolmessa matkassa, mutta kirjoittajan ja hänen matkakumppaninsa kannalta tärkein matka tehdään menneisyyteen ja sitä kautta ehkä omaan itseen. Minä kummin aion keskittyä (lyhyesti, valitan) noihin kolmeen maahan, Sambiaan, Zimbabween ja Mosampikiin.
SAMBIA. Fuller kuvailee Sole Valleyksi kutsumaansa aluetta kuivaksi ja tasaiseksi maaksi, jossa kuitenkin poikkeuksellisesti voi joskus sataa ihan tulvaksi asti. Mieleeni tulee Pohjanmaa, vaikka siellä tulviikin vähän säännöllisemmin. Syntyperäiset asukkaat, gobet, näyttävät pakolaisilta. Tongat puolestaan ovat siirtomaahallinnon 1950-luvulla omalta asuinalueeltaan pakkosiirtämiä. Alueella on 60 000 asukasta, joista aniharva on tullut sinne omasta tahdostaan. Erityisellä antaumuksella kirjailija esittelee erilaisia kylttejä. Esimerkiksi Solen kaupungin tervetulokyltti valistaa, että ”VAUHTI TAPAA, KONDOMI PELASTAA”.
ZIMBABWE. Ensimmäiseksi opin että maassa pelataan peliä josta en ole ikinä ennen kuullutkaan, nimittäin uppohockeytä (Underwater hockey (UWH), octopush). Fullerin ja K:n matkaillessa maassa oli poliittisista syistä polttoainepula. Maata kuvataan sekasortoiseksi ja maaseutua kurjaksi. Mutoko, Murewa ja Nyamapanda ovat kaupunkeja. Murewaa en onnistunut läytämään googlaamalla, mutta kaksi muuta kyllä. Nyamapanda on pieni rajakaupunki. Kirjailija kuvaa seutua hengästyttävän kauniiksi tai kauhistuttavan köyhäksi, kirkuvien kummitusten tai aurinkoisten mahdollisuuksien maaksi ja kutsuvan lämpimäksi tai epätoivoisen kuivaksi. (Vastakohtaisuudetr johtuvat siitä, että hän näkee ihmisen suhtautumisen riippuvan hänen asemastaan; onko hän matkailija vai asukas.) Maata leimaa voimakas pysähtyneisyys. Poikkeuksena on Nyampandan raja-asema, jossa tuntuu aktiivinen elämän syke.
MOSAMBIKissa Fuller kertaa historiaa, koska se on lyönyt maahan vahvan leiman. Portugali valloitti maan 1500-luvulla, julisti sen siirtomaakseen 1752 ja aloitti orjakaupan, joka lopulkta (1820-luvulle tultaessa) käsitti 85 % Mosambikin viennistä. Orjakauppa lopetettiin 1912. Siihen mennessä oli ehditty laivata kaksi miljonaa ihmistä orjiksi Brasilian ja Kuuban sokeriviljelmille. Vv. 1964–1974 Frelimon kapinalliset taistelivat Portugalia vastaan. Itsenäisyyden maa saavutti 1975. Rhodesialaiset jatkoivat silloin Frelimon vastustajan, Renamon rahoittamista jaa Rhodesian (nyk. Zimbabwe) itsenäistyttyä rahaa Renamolle syytivät eteläafrikkalaiset. Sisällissotaa kesti vuoteen 1992 ja sen aikana kuoli miljoonia ja vielä useampia miljoonia mosambikilaisia joutui pakenemaan kotiseudultaan. Fullerin mukaan ”lopputuloksena oli niin syvä kurjuus, ettei sille juuri löydy vertaa maan päältä”. Sota jätti jälkeensä myös maamiinoja, joita YK:n korjatun arvion mukaan oli miljoona. Ei siis ihan turvallista seutua tuo Mosambik. Fullerin ja K:n tavoitteena oli löytää Wasa Basa (Wikipedian mukaan Cahora Bassa) -järven seudulle, jossa eräällä K:n tutun tutulla oli kalastustila. Maamiinoista huolimatta he pääsivät perille. Yksi maamerkeistä oli kaksikerroksinen maja, jollaisia tutuntutun mukaan oli joka paikassa.

Are you sure you want to delete this item? It cannot be undone.