Ihminen hahmottaa todellisuutta pitkälti näköaistin avulla. Entä jos tämä kyky pettää?

Varattu kirjakolle.

Tieto lisää tuskaa. Luin takakannen ja nyt alan jo hermoilla mikä kaikki voi tässä elämässä mennä pieleen.

Sain vähän aikaa sitten Sacksin aiemman kirjan, The man who mistook his wife for a hat. Olin aika pettynyt epätasaiseen kirjalliseen ilmaisuun ja mietin kenelle kirja oli suunnattu, kun osa tarinoista oli kerrottu selkeästi ja kuka tahansa olisi ne ymmärtänyt, mutta yhtäkkiä tyyli muuttui lyhyen raporoivaksi, töksähteleväksi ja muistiinpanomaiseksi, jossa tarinat jäivät vaille häntää, vaikka pää niissä olisikin ollut. Ihmiskohtalot niissä olivat varsin synkeää luettavaa; vian ei tarvitse olla suuri, jos se sijaitsee aivoissa. Ihmettelin miten näin kuuluisa (ja nimenomaan kirjoituksistaan kuuluisa) mies kirjoittaa näin huonosti. Kirja jäi kesken. Syytin kyllä kustannustoimittajaa, jonka olisi pitänyt panna tohtori hiomaan juttujaan enemmän, koska niiden aiheet olivat mielenkiintoisia.
Nyt on kulunut aika monta vuotta edellisen kirjan julkaisusta , joten päätin kokeilla onko kehitystä tapahtunut. Ensimmäinen luku meni mukavasti, vaikka oli ihan järkyttävää lukea konserttipianistista, jonka oireet alkoivat sillä, ettei hän pystynyt enää lukemaan nuotteja. Sitten hävisi kyky lukea tekstiä, vaikka yksittäiset kirjaimet hän tunnisti ja pystyi kirjoittamaan. Ajattele, jos kadottaisit kyvyn lukea! Lukeminen on niin iso osa elämää, että alkaisin jo etsiä poistumistietä tästä maailmasta, varsinkin jos ymmärtäisin, että lukeminen on vasta alkua kaikessa siinä, mitä ei enää tunnista. Tulen muistisairaiden suvusta ja on todella riipivää katsoa vierestä, kun älykkäistä ihmisistä tulee toistaitoisia. Ilman järjen valoa ei pitkästä elämästä ole iloa ja olenkin sitä mieltä, että elämme nykyään pidempään kuin luonto on tarkoittanut - pää ei pysy perässä, vaikka ruumiiseen on saatu varaosia ja lääkkeet pitävät meidät elossa.

Tämä kirja on selkeästi paremmin kirjoitettu kuin Mies joka luuli vaimoaan hatuksi, oletan että kustannustoimittaja on ollut tällä kertaa hereillä, kun kyse on kuitenkin suositusta kirjailijasta.
Sacks on tätä kirjoittaessaan jo 76-vuotias ja kertoo itsensä ja veljensä aina kärsineen prosopagnoosista, vaikeudesta tunnistaa ihmisten kasvoja. Sacks ei myöskään välttämättä tunnista omaa taloaan. Jännittävää, kuinkakohan paljon erilaisia hahmottamisvammaisia tai muulla tavoin poikkeuksellisesti ajattelevia ihmisiä tapaamme päivittäin ja hermostumme heihin, kun he eivät tunnu snaijaavan ihan selviä asioita. Kävin varmaan 15 vuotta sitten muistitestissä, johon kuului myös kuvioiden piirtäminen hetken katselun jälkeen. Olin siinä selkeästi keskitasoa huonompi, vaikka muut muistin osa-alueet toimivat normaalisti. Testaaja arvioi, että en havainnoi ympäristöäni kovin hyvin ja juu, olen viimeinen huomaamaan muiden kampaajalla käymiset tai uudet vaatteet. Työkaverini sanoi, että en varmaan vain kiinnitä huomiota epäjärjestykseen, jota kylvän perässäni, kun hän on välillä ajatellut, että onpas hutilus. Toisaalta olen suhteellisen hyvin sopeutunut epäjärjestykseen - jos muut eivät siirtele tavaroita, niin tiedän mistä kasasta puuttuva paperi löytyy. Kasvomuistini on vaihteleva, kyllä minä yleensä muistan ihmiset, mutta kerran yritin väkisin palauttaa kissan väärälle omistajalle varttitunnin toimenpiteen jälkeen, kun omistaja oli noussut tuolistaan johon jäi odottamaan ja joku muu myöhemmin tullut oli istunut hänen paikalleen. En ollut niinkään kiinnittänyt huomiota omistajaan kuin siihen missä hän oli istunut. Ihmettelin vähän, kun ihminen, jolle selitin kissan hoito-ohjeita, oli niin H.Moilasen näköinen ja takaani kuului itsepäinen "Anteeksi..." Lopulta ääni takanani, jolle olin jo muutaman kerran sanonut olkani yli: "Pieni hetki, selvitän ensin nämä hoito-ohjeet", sanoi hieman epätoivoisella äänellä: "Mutta kun se on MINUN kissani!"

Tämä on oikeasti mielenkiintoinen kirja. Ehdin jo miettiä voiko "synnynnäisesti" huonosti kasvoja tunnistavilla olla mennyt ohi joku herkkyyskausi, jolloin olisi pitänyt nähdä paljon kasvoja, mutta he eivät olisi nähneet. Sacks kyllä mainitsee, että on lapsen kehityksen kannalta tärkeää nähdä kasvoja, mutta ei kerro mitä tärkeän aikaikkunan missaamisesta seuraisi. Muistuu vaan koulun psykologiasta mieleen Skinnerin laatikko. Sacksin lapsuudenperheensä neljästä lapsesta kahdella oli prosopagnoosi, ehkä uskomme genetiikkaan. On mielenkiintoista nähdä onko korona-ajan lapsilla enemmän jotain ilmeiden- tai kasvojentunnistusongelmia aikuisten maskinkäytön ja eristäytymisen seurauksena, vaikka ydinperheen kesken oltaisiinkin oltu ilman maskia. Monet koirat ja kissat ihmettelevät maskinaamoja tullessaan klinikalle.
Olen myös joskus ihmetellyt miksi koirarotujen tunnistaminen on ollut minulle niin helppoa, kun lintuja tunnen huonosti ja automerkeissä olen ihan onneton; kuplafolkkari on ehkä ainoa jonka varmasti tunnistan. Luulisi, että tämäntyyppinen informaatio sijoittuu aivoissa jotakuinkin samalle alueella.

Sacks viittaa Temple Grandiniin, jolla vasta onkin mielenkiintoisia juttuja. Hän on autisti, joka pitää lehmistä, ja on omistanut ison osan elämästään lehmäystävällisten teurastamojen suunnitteluun. Hänellä on valokuvamuisti ja hän on käynyt katsomassa satoja ellei tuhansia teurastamoja, hyviä ja huonoja. Kun häneltä kysytään millainen jonkin kohdan pitäisi olla, niin hänellä alkavat valokuvat kiitää päässä ja hän nappaa tiedon sieltä hetkessä. Valaistuksen täytyy olla hyvä, lehmät eivät halua kävellä valosta pimeään. Pohjan täytyy olla pitävä, lehmät pelkäävät liukkaita pintoja. Joskus vaan muovipussi väärässä paikassa voi pelottaa lehmiä. Teurastamot ovat tehneet muutoksia hänen ohjeidensa mukaan, koska aika on rahaa. Jos aikaa ei kulu teutaroivien lehmien kanssa, niin muutokset kannattaa tehdä. Aina parempi, jos ne tehdään jo alussa oikein, siksi Temple pyydetään katsomaan jo piirrustuksia. Hän näkee ne kolmiulotteisina eikä alkuun tajunnut, että arkkitehdit, alan ammattilaiset, eivät näe. Hän saattoi vain vilkaisulla sanoa mitkä virheet piirrustuksissa on ja suututti tietenkin joukon omanarvontuntoisia arkkitehtejä - mitä tuo konemaisesti puhuva autistinainen luulee tietävänsä!? No tiesipähän vaan.
Nyt eksyin vähän aiheesta, Temple siis valottaa kirjoissaan autistien ajatusmaailmaa ja kertoo joistain heidän erikoislahjakkuuksistaan, kuten naisesta, joka ei tunnista ihmisten kasvoja, mutta joka on aivan omaa luokkaansa erottamaan syöpäsoluja mikroskoopin levyllä. Kun muut joutuvat käymään näkökenttiä läpi hitaasti ja etsimään syöpäsoluja, niin hän hahmottaa niiden muodon heti, ne suorastaan hyppäävät levyltä silmille, eli hän pystyy käymään levyjä läpi murto-osassa siitä ajasta, joka muilla, kokeneillakin tutkijoilla menee. Minusta olisi ollut mielenkiintoista tietää miten tämä hänen erikoislahjansa on keksitty, kun hän ei tosiaan tunnista työkavereitaan eikä ihmisiä yleensä.

"Ihmiset, jotka karsastavat ulospäin, saavat nauttia epätavallisen laajasta näkökentästä, koska heidän silmäteränsä ovat etäämpänä toisistaan." Hmm, Paavo Väyrynen näytti ennen leikkaustaan katsovan sekä itään että länteen, mutta ei hän hirveän laajakatseiselta vaikuta. Hämmästyksekseni olen valokuvista huomannut, että vasen silmäni karsastaa jonkin verran ulospäin. En näe sitä peiliin katsoessani tai huomaa silmissä muutoin erilaista tuntua, vaikka vasen on toki se likinäköisempi silmäni.
Muistaakseni lapsilla ainakin ennen vanhaan saatettiin pitää silmälappua korjaamassa ns. laiskaa silmää, mutta oliko se sama asia kuin karsastus, en tiedä. Siitä on aikaa kun olen viimeksi nähnyt silmälappulapsia, ehkä ne kaikki nykyään leikataan? Meillä oli kotona silmälappu, kun yhden veljen laiskaa silmää oli sillä korjattu - lappu oli ahkerassa käytössä meidän muiden merirosvoleikeissä 🙂.

Alan olla kohta loppusuoralla. Sacksin näön häviäminen toisesta silmästä oli kuvattu turhankin yksityiskohtaisesti, mutta tokihan näkökyvyn radikaali muuttuminen on järkyttävää sille jolle se sattuu. Kun luin viinin kaatamisesta tuttavan syliin aloin miettiä mahtoiko silmänpainetautia potenut Mia-tätini menettää jossain vaiheessa näön toisesta silmästään, sillä hän yritti sytyttää kynttilöitä huitomalla palavalla tikulla noin 15 cm:n päässä kynttilästä, minkä jälkeen aika pian poistimme hänen asunnostaan tikut ja kynttilät.
Ei pidä ihmetellä, että sokeilta häviää muistikuva siitä, miltä jotkut asiat näyttivät, kun minulta näkevältäkin häviää. Kuolleet ystävät ja sukulaiset, joita ei ole siis pidempään aikaan enää nähnyt - yhä vaikeampaa on palauttaa heidän kasvonsa mieleen. Ne ovat helpompia, joista on paljon valokuvia.
Luin kirjaa myös aamulenkillä, kun lomalla ei ollut kiire minnekään, ja nautin kauniista, kolmiulotteisesta maisemasta.

Sain kirjan luettua loppuun. Suosittelen katsomaan youtube-videoita Ben Underwoodista, pojasta jonka molemmat silmät poistettiin syövän takia hänen ollessaan 2-vuotias, ja joka käytti kaikuluotausta esineiden paikallistamiseen. Valloittava kaveri, joka valitettavasti kuoli 16-vuotiaana, kun syöpä oli metastoitunut aivoihin.
Entinen työnantajani haluaa lukea kirjan seuraavaksi.

Iltalenkki kulkee seuraavan lukijan oven ohi. Mielenkiintoisia lukuhetkiä!