Takakansiteksti:
"Kun pieni Eino-poika sairastuu kesken yöunien, ei mikään ole perheessä niin kuin ennen. Koko tulevaisuus on yhtäkkiä särkynyt, ja rakkaat muistot lapsen syntymästä ja kasvamisesta tuntuvat sanomattoman kipeiltä. Päivät sairaalassa vaihtuvat viikoiksi, mutta mitä pitäisi toivoa? Einon parantumista, jota ei voi tapahtua, vai Einon kuolemaa, jotta kärsimys vihdoin loppuisi?

Lapsen saamisen sanotaan olevan korkeakoulu naisen elämässä. Entä lapsen kuolema – helvetin korkeakoulu? Johanna Ervast kertoo tässä kirjassa kovimmasta iskusta, joka vanhempiin voi osua, lapsen sairastumisesta ja kuolemasta. Tulevaisuutta ei kuitenkaan voi ennustaa, vaan elämä on otettava vastaan sellaisena kuin se tulee."

Tammi 2008

Luin tämän taavinan toivekirjan loppuun bussissa matkalla miittiin, onneksi istuin takapenkillä... taidan sulatella vielä hetken ennen kuin sanon tästä mitään.

Lisään 12.6.:
Suoraan ja kaunistelematta kirjoitettu kirja pienen Einon elämän viimeisistä viikoista ja kuukausista. Kuten taavinakin omassa merkinnässään kirjoittaa, lopputulos oli tiedossa kirjan alusta asti, toivoa ei ollut, vaikka sitä lukijanakin olisi sydämestään toivonut. Jossain vaiheessa mietin, oliko äiti kenties pitänyt päiväkirjaa tai kirjoittanut muistiinpanoja jo sairaala-aikana. Jäävätkö tapahtumat näin selkeinä ja johdonmukaisina mieleen kaiken tuskan, hädän ja uupumuksen keskellä? Vai palautuvatko ja tarkentuvatko ne myöhemmin?
Nyt on mielessä hankkia luettavaksi myös kirjan jatko-osa, Jäähyväisten jälkeen - kertomus elämästä lapsen kuoleman jälkeen (Paasilinna 2009)
http://paasilinna.pikakirjakauppa.fi/tuote/johanna_ervast/jaahyvaisten_jalkeen_kertomus_elamasta_lapsen_kuoleman/9789525856019
Ervast on puhunut kokemastaan julkisuudessa paljon vuosien varrella ja puhuu edelleen. Sain sattumalta tietää, että aihe oli ollut esillä HSTV:ssa juuri viime viikolla, ihan samaan aikaan kun kirjaa luin.
http://www.hs.fi/hstv/uutiset/Lujasti+lempe%C3%A4+Miten+oman+lapsen+kuolemasta+voi+selvit%C3%A4+/v1465178900128

Tämä toivekirja tavoitti toivojansa illan miitissä, kiitos seurasta!

Kiitos oikein paljon toivelistakirjasta! Hiplasin tätä joskus Citymarketin kirja-alessa, aihe kiinnosti vaikka varmaankin raskas on. Nyt houkutteli niin kovasti että aloitin jo lukemisen hotellihuoneen yksinäisyydessä 😊

Harvoin enää bc-kirja tulee minulla näin nopeaan luetuksi, kun osa kirjoista on levännyt hyllyssäni jo vuosien ajan. Tätä kirjaa en kuitenkaan malttanut enää jättää sen aloitettuani. Vaikka tarinan lopputulos oli selvä alusta saakka, tie sinne oli pitkä ja mutkainen. Siitä olin iloinen, että kirjoittajalla vaikutti olevan pääsääntöisesti myönteinen kuva hoitohenkilökunnasta, he hoitivat Einoa parhaansa mukaan ja sydämellä. Lääkäreiden vaihtelevat hoitolinjat sen sijaan hankaloittivat perheen selviytymistä. Tästä aiheesta Ervast on kirjoittanut vielä pari vuotta sitten: http://www.potilaanlaakarilehti.fi/kommentit/mihin-meidan-eino-kuoli/

Ystävälle-työkaverille.

Tämän otin lauantaina Kolo loungen miitistä. Vaikutti jo selailun perusteella koskettavalta. Luen tämän seuraavaksi, mutta ensin täytyy lukea Mari Koppisen kirjoittama Jari Sillanpää-elämänkerta loppuun.

Tämä kirja tuli luettua nopeasti. Aloitin lukemisen eilenillalla, jolloin en olisi millään malttanut lopettaa lukemista. Luin kirjan loppuun tänään perjantaina. Tapahtumien kulku oli selvää kirjan alusta saakka. Kirja oli koskettava, järkyttävä ja sydäntäsärkevä. Minäkin mietin, että onko tämä kirjoitettu päiväkirjamekintöjen pohjalta. Kirjan teksti oli nimittäin niin selkeää, johdon mukaista ja kiinnostavasti kirjoitettua.

Löytyyköhän tälle surulliselle kirjalle tämän päivän miitistä

Minut suostuteltiin ottamaan kirja omien korkeitten defenssien takia. :D