The Crying of Lot 49 1965, suom. Tero Valkonen, Nemo 2003. 223 s.
Richard and Hilda Rosenthal Foundation -palkinto

Kirjastopoisto.

24.3.2017:

Kirjasta on vaikea hahmottaa tarinaa, vaikka se alkaa lupaavasti, kun Oedipa saa vanhalta heilaltaan tehtäväkseen tämän testamentin täytäntöönpanon. Moni muukin lupaava tarinanpätkä, kuten postisalaliittojuttu ja harvinaisten postimerkkien huutokauppa, rispaantuu ratkaisemattomana, eikä siitä testamentistakaan tule selkoa.

Saako lukijaa huijata? Ilmeisesti saa. Tämä teos on modernin amerikkalaisen kirjallisuuden kaanonisoitu klassikko ja tiennäyttäjä kokeelliselle ja postmodernille kirjallisuudelle.

Kirja jää mieleeni isona vinoiluna: parisuhteista (naisesta ja hänen eksistään, jotka kuolevat tai katoavat tai käyvät muutoin mahdottomiksi), LSD:sta, psykoanalyysistä (amerikkalaisten suuri rakkaus), hullusta psykiatrista (klassikko), ex-natseista, salaliittoteorioista, kirjallisuudesta & teatterista, rikkaista, anarkisteista... sekä juuri tällaisista kilometrilauseista. Olisin voinut pitääkin tästä, mutta minua ärsytti tyyli, Pynchonin "hauskuus", ylimielinen hönttähuumori.
Oedipa on ainoa, joka ei ole vitsi. Oedipa on sankaritar. Nimen Oedipa täytyy olla viittaus Oidipus-tarinaan, kun vain vielä valkenisi miten. Aioinkin lukea kirjan uudelleen, mutta noin 20 sivun jälkeen hyydyin. Saattaisin silti kokeilla jotain myöhempää Pynchonia.

-ruzena

Kirja vapautui kaupunginkirjaston viereisen Pikkutorin vaihtokirjakaappiin.