Surujenkerääjällä, heimonsa helmellä, on kaksi tehtävää: Palauttaa Suvun Nimi ja Heittää Surut Aurajokeen. Kumpikin niistä vaatii sukeltamista historiaan, sinne missä vääryys tapahtui. Aseenaan hänellä on mustaa valkoisella, kilpenään vuosien varrella keräämänsä kivet, kokoelma suruja. Matkallaan pohjoisesta etelään Surujenkerääjä marssittaa näyttämölle niin omat kuin kovia kokeneen ja kunniatta jääneen sukunsa vaiheet – ketään säästämättä ja mistään tinkimättä, kuitenkin lämmöllä ja rakkaudella. Tarina tarinalta hän lähestyy sukuunsa liittyvää salaisuutta, jonka olemassaolosta ei itsekään ole ollut tietoinen.

"En oikein muista, miten tulin alkaneeksi surujen keräämisen. Ennen minua on ehtinyt kulua monta elämää loppuun, monta sukupolvea on vaipunut murheisiinsa, eikä minua olisi ilman heitä. Muistini alku on valkoista maitousvaa, josta silloin tällöin pulpahtaa jalka, tutut kasvot tai voivat ne olla tuntemattomatkin. Pulpahtaa säie tai juuri, jonka tiedän johtavan jonnekin kauas ennen minun syntymääni. Tavoittelevan kaiken ehdotonta alkua."

Jotenkin mahtavaa huomata, että Kettu on löytänyt oman äänensä jo esikoisteoksessaan. Ketun kieli on värikästä ja tunnistettavaa kaikkine eritteineen ja sukupuolisuuksineen. Painava romaani taakkasiirtymästä ja kaikesta siitä pahasta, mitä se voi pahimmillaan tuoda sukunsa viimeisen elämään. Ei ihme, että tämä on huomioitu Tiiliskivi-palkinnolla.

Toivelistahippa!

Kiitos toivelistakirjasta!