"Hyvät tavat säilyvät pisimpään. Hän ottaa teennäisen äänensävyn, hymyilee kohteliaasti ja katsoo silmiin.

Tunteet haihtuvat. Ensimmäiseksi menevät huumorintaju, rakkaus, huolenpito, myötätunto. Viimeksi jäävät viha, katkeruus, tyytymättömyys. Eläessään äiti on käyttänyt niitä kovin vähän. Ehkä niitä siksi on paljon jäljellä.

Minä, vanha nainen itsekin, olen äiditön tytär, pettynyt ja epätoivoinen. Missä minun oikea äitini on? Suupieliäni kutittaa halu huutaa hänelle: ole kunnolla, älä ole tuollainen, lopeta, ole niin kuin ennenkin! Haluaisin läimäyttää häntä ja palauttaa hänet ennalleen. Haluaisin ravistaa hänestä irti tuon jonkun, joka ei ole hän."

Tässä elämäntilanteessa kirja sai välillä itkemään, mutta onneksi paikoitellen myös nauramaan. Tähän asti olen ollut tyytyväinen ja kiitollinen julkiselta puolelta saamaamme apuun, mutta onkohan se tosiaan teeskentelyä, mikä on vastaus sitten kun tarvittaisiin kokoaikaista hoitoa? Oletetaanko että jos minä en pysty tai jaksa (minkä tiedän jo nyt..), niin tyttäreni hoitaa?

Muuten osittain surullisen tuttua juttua, toisissa kohdissa taas huokaisin helpotuksesta; asiat voisivat olla paljon pahemminkin.

*** Edit: kirja lähtee tarjolle Turun BC-kierrätysmiittiin 19.5.

Nappasin tämän eilisestä kierrätysmiitistä, oikeastaan enemmänkin eteenpäin toimitettavaksi, mutta luulenpa, että jätän tämän kuitenkin omaan hyllyyni odottamaan sopivaa lukemishetkeä. Äitini muisti toimii usein paremmin kuin minulla, välillä toki asioista saa muistutella useamman kerran - niin saa minuakin! - mutta mitään välitöntä muisti- ja dementiaongelmaa ei ole uhkaamassa. Hyvä näihin asioihin kuitenkin on varautua etukäteen..

Kiitos kirjasta ja miittiseurasta!

Varattu taavinalle, jonka hippasin sillä Toivelistahipassa.

Otin kirjan mukaan tänään, kun lähdin maalle etäilemään viikoksi, ja luinkin sen jo sunnuntai-iltapäivän iloksi tuolla pihalla istuskellen ja auringosta nauttien. Aito, enimmäkseen aika surullinen kirja, jossa paikoin myös huumori pilkahti ja jossain kohdin ihan nauratti. Sellaista se muistisairaan omaisen elämä taitaa olla: paljon huolta, surua ja väsymistä, mutta joskus myös iloa. Upeaa tietysti on, että joku jaksaa huolehtia sairaasta ja rasittavasta omaisestaan hyvin, mutta se vaatii riittävän verkoston. On kertakaikkisen väärin, että yhteiskunnassamme oletetaan omaisen, lähinnä naispuolisen, kantavan vastuun yksin ja käyttävän kaiken aikansa ja energiansa - uuvuksiin saakka - hoitaakseen läheistään vuositolkulla lähes 24/7 ilman mitään tukea. Liian harva saa virallisen omaishoitajan statuksen, koska siihen ei ole lakisääteistä oikeutta ja kas, miten kuntien rahat juuri tässä kohden sopivasti loppuvat. Olisihan se nimellinen palkkio (alkaen 408,09 e/kk miinus verot) ja pari virallista vapaapäivää kuukaudessa (ja sijaishoito siksi ajaksi) edes jonkinlainen tunnustus.

Osallistun kirjalla Kouluhaasteen kohtaan 5: terveystieto (kirja, jossa yhtenä teemana on jokin sairaus tai vamma, sairastuminen tai parantuminen).

SmartPostina matkaan, mielenkiintoisia lukuhetkiä!

Kiitokset taas kirjapaketista! Piti tulla tämä kirja ja yksi lankakerä, mutta jotenkin näyttää olevan paljon muutakin... :)
Kiinnostuin tästä kirjasta, kun kirjailija itse oli syksyllä 2018 Raahen kirjamessuilla ja kertoi tästäkin kirjasta. En kyllä muista enää mitä hän sanoi, muistaakohan muut paikalla olleet? Toki myös työn puolesta kiinnostava aihe.

Luin Suomi-foorumin kuukauden kirjailija -haasteeseen, Mmer valitsi Anneli Kannon.
Kirja oli nopealukuinen, helposti luettavaa tekstiä ja iso fonttikin. Sisältö surullinen. Töissä tapaan monenkuntoisia ikäihmisiä, tulee käytettyä yleistermiä muistamaton, kun ei yleensä tule selvitettyä mikä sairaus muistin on vienyt.
Sellaisen pienen virheen huomasin, että ylihoitaja ei yleensä ole töissä illalla potilaiden nukkunaanmenoaikaan vaan ns. virka-aikaan. Kokematon hoitaja olisi kyllä voinut tilanteessa kysyä neuvoa kokeneemmalta kollegalta, mikäli sellainen olisi vaikka ollut saatavilla.
Samalla pelottaa omien vanhempien, 79- ja 78-vuotiaiden, vanheneminen ja muistin säilyminen tai katoaminen. Äiti asuu vain puolentoista kilometrin päässä, isän luo on melkein tunnin ajomatka. Äitiä on siis helppo jeesailla pikkuasioissa nytkin, isää ei niinkään.
Kotihoidon tilanne tuskin on mennyt ainakaan parempaan suuntaan yleisesti ottaen, kun hoitajista on pula kaikkialla.
Mielenkiintoinen kirja kaiken kaikkiaan. Kaikkihan me vanhenemme.

Yllätyskirja ystävän postilaatikkoon, samalla kun vein sovitusti kirjaston kirjan, Pauliina Vanhatalon uusimman. Pari bc-bonusta mukaan :)