Kolme

by Elina Vaara, Katri Vala, Katri Suoranta | Poetry | This book has not been rated.
ISBN: Global Overview for this book
Registered by dotdot of Helsinki, Uusimaa / Nyland Finland on 6/30/2015
Buy from one of these Booksellers:
Amazon.com | Amazon UK | Amazon CA | Amazon DE | Amazon FR | Amazon IT | Bol.com
3 journalers for this copy...
Journal Entry 1 by dotdot from Helsinki, Uusimaa / Nyland Finland on Tuesday, June 30, 2015
Hyllytila ei riitä eikä lisää mahdu uuteenkaan kotiin. Olen ankea ja teen hyllyyn tilaa vähentämällä sieltä runokirjoja.

Journal Entry 2 by dotdot at Helsinki, Uusimaa / Nyland Finland on Tuesday, June 30, 2015
Tarnalle Tampereelle

Journal Entry 3 by wingTarnawing at Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Thursday, July 02, 2015
Oi ihanuus! Tiukka ja luja paketti, päällä oikeat postimerkit ja kaikki. Sisällä jotain upeaa. Toki osasin odottaa kauniskantista kirjaa ja tyylikästä marmorointia — mutta että tällaista... On kyllä hieno, kultauksetkin kuin uudet. Ja sisällä vielä tyyliin sopiva kortti. Puhumattakaan sitten kirjan sisällöstä... Tämä on jotain aivan mahtavaa. Kiitos, dotdot!
Taidanpa sijoittaa tämän ihanuuden ainakin toistaiseksi pysyväishyllyyni.

Journal Entry 4 by wingTarnawing at Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Tuesday, May 22, 2018
Pitkän ajanjakson kuluessa luettu kokoelma tuotti melkoisen yllätyksen. Aiemmin lukemani perusteella oletin tykästyväni erityisesti antologian ensimmäisen osaan, Elina Vaaran Pilven varjoon. Toisin kuitenkin kävi; koin jo Katri Valan Maan laiturilla -kokoelman itselleni paljon läheisemmäksi. Löysin siitä tosin jonkin verran tahatonta huumoriakin, eli kaikkea en osannut lukea aivan niin kuin olisi pitänyt. Matka Eedenin -runon versaalilla kirjoitetut SUNLIGHT-julistukset/huudahdukset toivat väistämättä mieleen perinteikkään saippuamerkin, ja sen innoittamana korvissa soi muinainen mainosralli ”Hintaa vertasin, valitsin / uuden Tend-kilopaketin”. Ihan sitä ei Vala varmaankaan tarkoittanut. Suurimman yllätyksen tuotti kuitenkin minulle ennestään tuntematon Katri Suoranta, jonka Kevättuulesta löysin useammankin koskettavan runon.
Jälleen kerran jouduin toteamaan, että vanhasta runoudesta (mikä minulle tarkoittaa aikaa ennen Saarikoskea) läheisimmäksi koen 50-luvun runon. Silti olen todella, todella tyytyväinen siihen, että sain sukeltaa tähän 1930 ilmestyneeseen antologiaan ja virkistyä ennen kaikkea Katri Suorannan teksteistä. Oli ilo tutustua. Kiitos, dotdot!
Myös minulla on tarve vähentää kirjoja. Taidanpa siksi tarjota kokoelmaa HEP-ketjussa. Toivottavasti joku tarttuu täkyyn. Kannattaisi ainakin.
Lisäys: varattu CatharinaL:lle.

Journal Entry 5 by wingTarnawing at Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Wednesday, June 06, 2018

Released 11 mos ago (6/6/2018 UTC) at Tampere, Pirkanmaa / Birkaland Finland

CONTROLLED RELEASE NOTES:

Kiva kun heppasit, CL!

Journal Entry 6 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Wednesday, June 06, 2018
Koppi!

Kiitos!

Tästä tulee mielenkiintoista.

Jonkinlaisessa Tulenkantajien sisäpiirissä Katri Suoranta lienee kaikesta päätellen liikkunut, sillä jopa Olavi Paavolainen mainitsee hänen esikoiskokoelmansa Suursiivouksessaan. Googletus paljastaa, että Suoranta toimi paitsi runoilijana myös runouden kääntäjänä: ainakin Anna Ahmatovaa ja ehkä myös muita venäläisiä modernisteja. Millaiset lienevät olleet Suorannan vaiheet kultakauden jälkeen; ainakaan jälkipolville hänestä ei ole säilynyt paljonkaan tietoa.

*
Intoilin kuusitoistavuotiaana Tulenkantajista. Elina Vaaraa ihailin erityisesti; nykyään en kyllä käsitä, miksi rankkasin hänet niinkin paljon Katri Valaa korkeammalle tai miksi ylipäätään heidän edustamaansa lajityyppiä fanitin. (On kai aika ironista, että Olavi Paavolainen on tuosta joukosta kestänyt aikaa parhaiten?!) No: jos tekstit olivat naiiveja, niin naiivi oli lukijakin. Kai mielsin etenkin nais-Tulenkantajat vielä jonkinlaisiksi "viattomuuden ajan" edustajiksi... Olen sittemmin jo useammalla vuosikymmenellä yrittänyt lukea Valaa ja Vaaraa vakavalla mielellä, mutta ei se ole oikein onnistunut. Saa nähdä, pystyisinkö nyt pääsemään taas maailmaan sisälle, kun mukana antologiassa on "tuorekin" nimi, Katri Suoranta. Myös kirja esineenä imaisee tunnelmaan: se on kaunis, aidon ja arvokkaan näköinen.

1920- ja 30-luvun suomalainen kirjallisuus kiinnostaa minua edelleen aika lailla, mutta nykyään lähinnä ideologisten väritystensä puolesta. Toisin kuin Tarna, 1950-luvun kirjallisuutta tunnen ja ymmärrän huomattavasti heikommin; noihin varsinaisiin modernisteihin nuorta Saarikoskea lukuunottamatta en saa yhteyttä. Se johtuu ehkä siitä, että 50-luvun aatteellinen ilmapiiri on minulle käsittämätön ja siksi myös siihen kantaa ottanut ja sen kanssa vuoropuhelua käynyt taide liikkuu kaukana kokemusmaailmani ulkopuolella.

Journal Entry 7 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Friday, June 08, 2018
Ennen kuin pääsin varsinaiseen lukemiseenkaan, jumituin kansikuvaan.

Kannessa on kolme kultaista runoilijansoitinta, lyyraa (sanottiinko 1920-luvulla vielä ‘lyyryä’?) samassa kultavirrassa. Lyyria yhdistävä nauha viittaa kaiketi Tulenkantajuuteen tai muuten vain aatetoveruuteen. Lyyrat ovat kuitenkin keskenään kovin erinäköisiä ja -muotoisia. Lisäksi ne on aseteltu kuvaan ikäänkuin palkintopallille: keskimmäinen lyyra on muita aavistuksen isompi ja korkeammalla, ja se myös muistuttaa muodoltaan eniten klassista mm. ylioppilaslyyraa. Oikeanpuoleinen sitävastoin on kuin suureksi kasvanut munniharppu ja vasemmanpuoleinen hahmottuu takkapalkeina. Vain oikeanpuoleisessa lyyrassa on kuitenkin klassinen määrä kieliä, neljä (muissa kolme kuten suomalaisessa jouhikossa).

Kultavirran keskellä olevia “tahroja” en hahmota: onko se pieni saari, onko lyyrakolmikko ajanut karille? Ovatko lyyrat alun perinkin pudonneet virtaan (joutuneet liemeen)? Lyyria yhdistävä nauha voi näyttää myös hautajaisseppeleen nauhalta, jos ajatellaan tässä jo heitettävän jäähyväisiä Tulenkantajien aatteelle (vaikka Suursiivous ilmestyikin vasta vuonna 1932).

Entä kuka kukin on kansikuvassa? Kannen alaosassa mainitaan runoilijat tässä järjestyksessä: Elina Vaara (“palkeet”), Katri Vala (“voittajalyyra”), Katri Suoranta (“munniharppu”).

Journal Entry 8 by CatharinaL at Pirkkala, Pirkanmaa / Birkaland Finland on Sunday, June 10, 2018
Lukaisin nämä runot joltisellakin ajatuksella. Kokoelmat erosivat yllättävän isosti toisistaan. Mutta laajempaa vertailua suorittamatta on hankala yleistää, vaikka kovasti syyhyttäisikin sanoa sitä tai tätä ja määritellä niin tai näin. Mutta sanonpa nyt kuitenkin jotain.

*
Elina Vaaran kokoelma herätti eniten asiaankuulumattomia naurunpyrskähdyksiä. Vanhentumista oli tapahtunut sekä kielen tasolla ("Kasvosi, ah") sekä ajatuksen ja tunnepaatoksen tasolla ("Kuolen riemuhun"). Reaktioistani huolimatta, niiden jälkeen ja ohi, monet Vaaran runot tuntuivat silti taas kovin läheisiltä ja jopa raikkailta. Vaikka runot ovat mitassa ja vaikuttavat päällisin puolin hyminältä, nimenomaan tunteen avoimuus, välittömyys ja inspiratio hehkuvat niistä, tunkevat läpi aivan poikkeuksellisella tavalla ja taitavasti muodon tukemina. Elina Vaara tulee kummallisen tutulle aaltopituudelle; nyt lukemani perusteella pystyn hyvinkin ymmärtämään, miksi hänestä koululaisena intoilin.

Katri Vala sen sijaan, vaikka runot ovat vapaassa mitassa, tuntuu kultivoivan ja koulivan ajatuksiaan liikaa. Meno on hillittyä ja hallittua eikä ollenkaan niin mukaansatempaavaa ja inhimillisesti kiinnostavaa kuin Vaaralla. Yllättävän samoista, mm. uskonnollisista aineksista Valakin runonsa juontaa; vaikka toki mukana tässä kokoelmassa ovat myös kuuluisat lentokoneet, Hispano-Suizat, filmitähdet, bentsiini, asfaltti ja betooni.

Sekä SUNLIGHT. Minusta 'Matkassa Eedeniin' täytyy nimenomaan tunkea tajuntaan konkreettinen, "moderni" kuva: saippuareklaami englantilaisen aseman seinällä – ja Eden, turistikohde Pohjois-Englannissa. Mutta mainosjinglejä aikalaislukijat eivät tainneet vielä tuntea; oli vain reklaamijulisteita rivissä seinällä. Uskoisin, että tuotemerkki tunnettiin erittäin hyvin myös Suomessa: se oli kai käsisaippuaa ja vasta sittemmin tiski- ja yleispuhdistusainetta. Juuri 1920-luvun lopussa Sunlight oli ollut otsikoissa: oli paljastunut, että tuotteet oli valmistettu orjatyönä Belgian Kongossa. Mutta kantaaottavuutta en lähde runosta kuitenkaan hakemaan. Puhtaaksipesemisen uskonnolliset, markkinointihenkiset ja seksuaaliset assosiaatiot siinä vain leikittelevät keskenään.

Katri Suoranta on pedanttisin ja lattein. Hänen runonsa ovat muotopuhtaita, mutta ilmaisu tai aiheet eivät vaikuta kovin persoonallisilta. ‘Aamu’-runo kiinnosti minua erikoisen rytminsä vuoksi:

Sarastaa.
Ruso arka itäisen aavan rannan
punertaa.
Meri liikahtaa.
Sen kasvoja nousevan päivän hymy
koskettaa.

[--]

Suorannan salaperäistä 55 vuoden vaikenemista runoilijana ja kulttuurihenkilönä (hän on nettitietojen perusteella kuollut vuonna 1985; biografiatietoja erittäin niukasti) pohdin moninkertaisesti enemmän kuin itse runoja. Hetken jopa leikin ajatuksella, että "Katri Suoranta" olisi jonkun tunnetumman Tulenkantajan alter ego, mahdollisesti yksi Paavolaisen naisnimimerkeistä... Se selittäisi tämän antologian "epäsuhtaisen" kolmikon ja mm. sen, ettei Suorannasta mukamas löydy yhtä ainoaa valokuvaa. Todennäköisemmin kuitenkin Suoranta on jostain syystä kieltänyt kuviensa ja nimensä julkaisemisen Tulenkantajien yhteydessä.

Huumorin häivääkään en näistä kokoelmista löytänyt; suora huumori ei ilmeisesti tuohon aikaan vielä kuulunut taiderunoon. Keveys ja "imagistisuus" sen sijaan jo kuuluivat. Reklaamien ja sinänsä sieluttomien sähkölamppujen ja betooniseinien kuvat ovat kuitenkin yllättävän varovaisia, jo yhdellä maininnalla tuntuu olevan shokkiarvo. SUNLIGHT! Kaiken Tulenkantajista kirjoitetun ja muistellun perusteella voisi kuvitella myös runojen olevan rohkeampia, villimpiä, ehkä myös poliittisesti kantaaottavampia; mutta tuo kaikki tuli rytinällä runouteen vasta vuosikymmeniä myöhemmin...

*
Kiitos todella mielenkiintoisesta aikamatkasta! Etsin seuraavaksi käsiini Elina Vaara -elämäkerran Lumotusta prinsessasta itkuvirsien laulajaksi, jota en jostain syystä olekaan vielä lukenut.

Olen kovin hämmästynyt väitteistä, joiden mukaan Elina Vaara olisi nykyään suhteellisen tuntematon ja osittain jo omana aikanaan unohdettu runoilija, jonkinlainen väliinputoaja tai marginaalitapaus, jonka arvoa ei uusimmissa kirjallisuushistorioissa enää tunnisteta tai tunnusteta (lainaukset yllämainitun elämäkerran arvosteluista). Ei Suorantakaan unohdusta ansaitse, mutta Vaara kuuluu mielestäni kiistatta kaanoniin; ainakin itse miellän hänet hyvinkin kanonisoiduksi kirjailijaksi, nimeksi joka Tulenkantajista puhuttaessa tulee kärkikolmikossa mieleen (ajattelen Olavi Paavolaista impressaarihahmona, sitten Katri Valaa ja Elina Vaaraa tasa-arvoisina runoilijatähtinä ja hurmaajina). Ja kyllä bibliografiatietojen pitäisi puhua puolestaan: https://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aperson_12317603885336.

Myös Vaaran aviomiestä, Tatu Vaaskiveä, ollaan jatkuvasti ja aivan suotta tunkemassa unohdettujen ja tunkkaisten joukkoon. Olen fanittanut koululaisena myös Vaaskiveä (jo ennen kuin tiesin Vaaran ja Vaaskiven olleen aviopari), ja edelleen pidän häntä varsin henkevänä ja tasokkaana kirjailijana. Mutta voihan se niinkin olla, että mieltymykset kertovat omasta tunkkaisuudestani ja siitä, millä vuosikymmenellä henkisesti jurnutan... :-)

(Milloin meillä muuten tehdään elokuva Tulenkantajista? Tomut tuulettuisivat. Jessica Grabowskyn ainakin näkisin mieluusti Katri Valana... Ja hei, ihana italialaispoppari Francesco Gabbani jos opettelisi suomea, niin siinä meillä olisi Paavolaisen paranneltu painos :-) Mutta eihän Paavolaisen edes tarvitsisi puhua leffassa: hänhän vain vilkuilisi taskupeiliin ja saapuisi suurieleisesti saliin. Esitystapa olisi muutenkin äärimmäisen stilisoitu ja rytmitetty, kollaasimainen ja jopa musiikkivideomainen: tekninen manifesti, jotain Marinettin ja futurismin hengessä... Bil-Bol! SUNLIGHT! Punaliput! Jee! :-))

*
Lisäsin tähän journalointiin kuvan vuoden 1924 Hispano-Suiza 'Tulipwoodista' (lähde: http://tweedlandthegentlemansclub.blogspot.com). Vau! Tulenkantajien aikana Suomessa ei tiedetä olleen yhtään hispanoa, vaikka juuri tuosta automerkistä runoja kilvan kirjoitettiin. Nettitietojen mukaan 20-luvun hispanoiden huippunopeus oli jopa 150 km/h, melkoisia ihmeitä ovat olleet, kauniita ja rohkeita.

Are you sure you want to delete this item? It cannot be undone.